Winnie Øverdalin synnytys ei sujunut lainkaan suunnitelmien mukaan. Hän repesi täysin ja menetti pidätyskykynsä. Ja sitten iski paha infektio.
Normaali raskaus
Mistään ei olisi voinut aavistaa, että synnytyskokemuksesta tulisi sellainen. Raskaus sujui normaalisti ja vatsa kasvoi keskikäyrällä.
Äiti oli terve, vauva oli terve. Winnie valmistautui ensimmäiseen synnytykseensä lukemalla aiheesta paljon. Hän arveli synnytyksen mahdollisesti kestävän kauan, sillä hänen äitinsä synnytykset olivat olleet pitkiä.
Kun synnytys sitten alkoi, kuusi päivää lasketun ajan jälkeen, oli Winnie rauhallinen. Hän soitti synnytysvastaanotolle tiedustellakseen, milloin olisi oikea aika lähteä sairaalaan. Supistukset olivat pitkiä, mutta niiden väli oli vielä kymmenen minuuttia. Lopulta he päättivät lähteä.
”Kätilö tutki minut, en ollut avautunut lainkaan. Olin niin pettynyt! Onneksi kätilö kuitenkin ymmärsi supistusten tekevän todella kipeää, eikä minua passitettu kotiin. Saimme osastolta huoneen”, Winnie kertoo.
Lue myös: Miten synnytys alkaa
Synnytys etenee
Seuraavien tuntien ajan hän sai rentouduttua unilääkkeiden, ilokaasun ja kipulääkkeiden avulla. Myöhään illalla avautuminen oli viimein edennyt neljään senttimetriin ja synnytys oli aktiivisesti käynnissä.
Kun rauhallinen kätilö suositteli epiduraalia, Winnie otti sen kiitollisena vastaan. Mutta sen myötä synnytyksen eteneminen hiipui. Kätilö selitti, kuinka vauvan pää liikkui supistuksen alussa eteenpäin, mutta vetäytyi takaisin supistuksen lopussa. Hän epäili, että vauva saattaisi olla avotarjonnassa.
Aamuyöllä Winnie tunsi tarvetta ponnistaa, mutta koska kohdunsuu oli vasta 8-9 senttimetriä auki, piti ponnistamista piti vielä odottaa.
”Tuntui, että on pakko ponnistaa, mutta en saanut. Varmistui, että vauva oli avotarjonnassa. Kätilö yritti kääntää vauvaa oikeaan asentoon, mutta vauva käänsi päänsä aina takaisin virhetarjontaan.”
Lopulta avautuminen eteni loppuun, Winnie oli täydet 10 senttimetriä auki ja sai ponnistaa. Hän ponnisti minkä jaksoi, 50 minuutin ajan, pääsemättä yhtään lähemmäksi maalia. Vauva ei tullut ulos.
”Sanoin kätilölle monta kertaa, että en tuntenut vauvan tulevan yhtään alemmas vaikka kuinka ponnistin”, Winnie kertoo.
Ensisynnyttäjien tapaan hän uskoi ja luotti kätilöön, mutta koki turhauttavana että häntä ei kuunneltu.
Vauva ulos, nyt!
Kun ponnistusvaihe oli kestänyt yli tunnin, täyttyi synnytyssali lääkäreistä, kätilöistä ja sairaanhoitajista.
”Poika piti saada ulos heti. Emme voineet enää odottaa. Vauva piti saada seuraavan 3-4 ponnistuksen aikana ulos, tai joutuisin 
keisarileikkaukseen”, Winnie muistelee.
Hän keräsi viimeiset voimansa ja ponnisti niin lujaa kuin pystyi.
”Kätilö sanoi ”Nyt leikkaan.” Muistan huutaneeni ”Ei!”, mutta en tuntenut mitään, kun väliliha leikattiin. Ja niin seuraavien työntöjen aikana vauva syntyi.”
Tuore äiti sai vastasyntyneen rinnalleen, mutta ei tuntenut sitä tunteiden ryöppyä, josta oli lukenut.
”Olin lopen uupunut. Jaksoin tuskin katsoa vauvaa”, Winnie myöntää.
Repesi täysin
Winnie kuvailee synnytyksen jälkeisiä tunteja ”ei kivoina”. Hän sai tietää, että kätilö oli leikannut välilihan kokonaan.
”Kätilö sanoi, että olisin joka tapauksessa revennyt täysin, ja että näin repeäminen oli kontrolloidumpaa ja helpompi ommella.”
Winnie vaipui puoliuneen, imetti hieman. Hän oli niin turta, ettei hän vielä käsittänyt tilannetta ja alapään vaurioiden laajuutta.
”Kun nousin ylös ja minun piti liikkua, asia alkoi valjeta. Istuessani sängylle tajusin, että alapää on todellakin täynnä tikkejä.”
Stavangerin yliopistollisessa sairaalassa synnyttäneet naiset laitetaan voinnin mukaan joko synnyttäneiden vuodeosastolle tai sairaalan hotelliin.
Kätilö sanoi, että jos Winnie jaksaa mennä suihkuun ja saa pissattua, hän saa mennä hotelliin. Winnie selvisi tehtävästä ja päätyi hotellin puolelle.
Winnie ja hänen miehensä keskustelivat synnytyksestä henkilökunnan kanssa. Mutta Winnie kertoo olleensa silloin vielä shokissa. Hänellä oli terve poika, se oli tärkeintä.
Hallitsematonta
Mutta ongelmat jatkuivat.
”En voinut pissata, joten minulle piti laittaa katetri. Pidätyskykyni oli mennyt. Ulostinkin alleni monta kertaa”, Winnie sanoo.
Hän luonnehtii sen olleen nöyryyttävää. Jotain mitä hän ei olisi halunnut kokea kumppaninsa eikä vauvaa katsomaan tulleiden vieraiden nähden.
Winnielle kerrottiin, että tikit sulaisivat itsestään pois ja että hän saisi fysioterapiaseurantaa. Puolen vuoden päästä
odottaisi myös kontrollikäynti sairaalassa.
Näillä eväillä Winnie kotiutettiin sairaalasta muutama päivä synnytyksen jälkeen. Kivut ja säryt repeämissä olivat kuitenkin edelleen kovat.
”Mies osti minulle lasten uimarenkaan, jotta voisin istua”, hän kertoo.
Infektio iskee
Ongelmat eivät kuitenkaan loppuneet. Vain muutaman päivän kotonaolon jälkeen alkoi hiipiä kuume. Winnie ajatteli sen johtuvan stressistä ja imetysvaikeuksista. Mutta kuume jatkui.
Kun kuume oli lähes 40 astetta, Winnie otettiin takaisin sairaalaan. Tulehdusarvot olivat reilusti kohonneet ja selvisi, että hänen virtsanpidätysvaikeutensa vuoksi bakteerit olivat löytäneet tiensä munuaisiin asti ja saaneet aikaan vakavan infektion.
Seuraavat kahdeksan päivää olivat yhtä painajaista: verenmyrkytys, nestettä keuhkoissa, useita erilaisia antibiootteja ja happinaamari hengityksen apuna. Ja lisäksi kaikki alapään ongelmat.
”Kaikki meni päin helvettiä”, tiivistää Winnie.
Hän yritti saada poikansa sairaalaan luokseen mahdollisimman paljon, mutta lopulta hän joutui luopumaan imetyksestä, koska antibiootit olivat liian vahvoja.
Viimein infektio parani, ja Winnie sai luvan lähteä uudelleen kotiin. Mutta sitä ennen keskusteltiin lääkäreiden kanssa siitä, mikä oli mennyt vikaan ja miksi.
”Lääkäri sanoi olevansa erittäin ihmeissään, että minut oltiin laitettu hyvävointisten äitien joukkoon sairaalan hotelliin. Siinä kunnossa, alapää täynnä tikkejä ja pidätyskyvyttömänä. Lääkärin mielestä minua ei olisi missään tapauksessa pitänyt laittaa sinne”, Winnie sanoo.
Hidas paraneminen
Kun Winnie pääsi sairaalasta, oli hänen miehellään loma. Winnie sai keskittyä itseensä ja toipumiseen.
”Pahimmat alapään kivut helpottivat muutaman viikon kuluttua, mutta lantionpohjalihasten harjoittelua piti jatkaa”, hän kertoo.
Kaksi ensimmäistä synnytyksen jälkeistä kuukautta olivat hyvin epämukavia, eikä lapsivuodeaika ollut sellainen mitä tuore äiti oli etukäteen kuvitellut.
”Olin ajatellut käyväni kahvilla ystävien kanssa ja tekeväni monta muutakin asiaa äitiyslomalla. Mutta en voinut. Istuminen oli niin tuskallista, että oli parempi vain maata. Ja pidätyskykynikin oli vielä niin huono”, Winnie kertaa.
Avoimena ongelmista
Synnytyksen aiheuttamat pahat repeämät ja pidätyskyvyttömyys ovat yhä asioita, joista helposti vaietaan.
Winnie on kuitenkin halunnut puhua niistä, hänelle on ollut luonnollista kertoa avoimesti tilanteestaan ja ongelmistaan perheelleen ja ystävilleen.
”Tietysti se oli kiusallista. Mutta ei tilanne ollut minun syyni, eikä ole mitään mitä olisin voinut tehdä välttääkseni sen, mitä minulle tapahtui. Halusin selittää tilanteeni muille. Ja olihan minun kerrottava, miksi jouduin takaisin sairaalaan ja miksi istuin uimarenkaalla”, Winnie sanoo.
Hän kertoo, että hänen kokemuksensa on herättänyt suurta ymmärrystä ja myötätuntoa. Siksi hän haluaa jakaa tarinansa: jotta muutkin ymmärtäisivät, että pahat synnytysvauriot eivät ole vain jotain kuulopuhetta, vaan että sellaista todella tapahtuu.
”En halua pelotella, mutta minusta on hyvä tietää, että näinkin voi käydä ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Onneksi tällaista sattuu hyvin harvalle. En haluaisi että muut joutuvat kokemaan saman kuin minä”, hän sanoo.
Toiveissa lisää lapsia
Kun Winnie menee lopputarkastukseen sairaalaan, on eräs asia korkealla toivelistassa. Uusi raskaus. Mutta yksi asia on varma:
”En synnytä enää koskaan alateitse! Jos saamme toisen lapsen, on edessä sektio. En aio pelätä yhdeksää kuukautta synnytystä ja sen seurauksia”, Winnie vakuuttaa.
Sektio on sekä hänen itsensä että hänen miehensä toive. Miehen isyys alkoi esikoisen kohdalla varsin tiiviinä, isä hoiti poikaa paljon äidin ollessa toipilas.
Isä ja poika ovatkin hyvin läheiset. Winnie toivoo seuraavalla kerralla kuitenkin vähemmän dramaattista alkua.
”Olimme aina ajatelleet, että synnytys olisi rankka, mutta kuitenkin positiivinen kokemus. Mutta siitä tulikin synkkä. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet eivät menneet niin kuin olisimme halunneet”, hän harmittelee.
Seitsemän kuukautta myöhemmin Winnie sanoi hän tuntevansa itsensä terveeksi, mutta kokevansa edelleen kipua.
”Jälkivaikutukset tuntuvat yhä. Mutta aika parantaa”, hän uskoo.
Teksti: Maren Eriksen
Kuvat: Winnien kotialbumi
Lue myös:
