Viimeksi päivitetty 28.11.2012
Olin raskausviikolla 40. Olin kärsinyt usean viikon puristavasta vatsakivusta. Illalla kovat kivut palasivat ja päätin mennä vanhempieni luo yöksi. Mieheni oli yötöissä, enkä halunnut olla yksin kotona, jos synnytys käynnistyisi.
Tilani ei ollut herättänyt neuvolassa huomiota. Verenpaineeni oli ollut nousussa viikosta 33 lähtien. Kipujani sanottiin neuvolassa närästykseksi. Virtsan proteiinipitoisuus näytti viimeisellä neuvolakerralla kahta plussaa, mutta neuvolassa se laitettiin limatulpan irtoamisen piikkiin.
Aamulla herätin äitini ja kerroin hänelle kamalasta olostani, vyömäisestä puristuksesta rintojen alla ja kamalasta päänsärystä. Hän antoi minulle litalginia, jonka tarkoitus oli auttaa kipuihini.
Lue myös: Synnytyksen kolme vaihetta
Päätin soittaa synnytyssairaalaan.
Sairaalaan päästyämme oloni kävi yhä kurjemmaksi. Pääsin melko nopeasti hoitohuoneeseen, jossa kätilö alkoi mitata verenpainettani ja seurata virtsan proteiinipitoisuutta. Lääkärin saavuttua huoneeseen kävi ilmi, että minulla on raskausmyrkytys. Suurempaa hätää ei kuitenkaan pitänyt olla. Lääkäri sanoi, että on mahdollista jäädä osastolle odottamaan synnytyksen luonnollista käynnistymistä tai synnytys voitaisiin käynnistää lääkkeellisesti.
Pian kuitenkin synnytys otti aikaisemmista suunnitelmista täysin poikkeavan suunnan.
Pyysin äitini soittamaan miehelleni, koska halusin hänet paikalle. Juuri kun mieheni tuli sairaalaan, laboratoriokokeeni tulokset tulivat. Tilanteen huomattiin olevan odotettua pahempi. Verikokeissa näkyi HELLP-oireyhtymän kuvaa (jutun lopussa lisää tietoa HELLP-syndroomasta).
Minulle aloitettiin välittömästi verenpainelääkitys ja magnesium-infuusio. Lääkäri päätti laittaa minut seurantahuoneeseen. Virtsaani ruvettiin keräämään.
Tilanteeni muuttui hetki hetkeltä huonommaksi. Kun tulin vessasta takaisin sänkyyni, mieheni kysyi minulta, onko minulla kylmä. Jalkani tärisivät sängyn päätyä vasten.
Itse en edes huomannut koko tärinää. Lääkäri arvioi tilanteen erittäin vakavaksi. Minut piti saada leikkaussaliin, ennen kuin kehoni tärinä yltyisi krampiksi.
Lue myös: Koska lähteä synnärille?
Tästä eteenpäin muistikuvani ovat varsin hataria.
Hätäsektion jälkeen tyttäreni vietiin suoraan vastasyntyneiden seurantaosastolle, sillä hän oli saanut minulle annettuja vahvoja lääkkeitä istukan kautta. Itse muistan nähneeni hänestä vilauksen ennen kuin hänet kiidätettiin tarkkailuun. Sitten muistan heränneeni heräämössä, jossa kysyin ensimmäiseksi, missä lapseni on. Muistan myös nähneeni paljon lääkäreitä ja hoitajia ympärilläni.
Myöhemmin minulle on kerrottu, että olen soittanut omalle isoäidilleni ja kertonut tyttäreni syntymästä, mutta omia muistikuvia minulla ei tuosta puhelusta ole.
Seuraava muistoni on, että keskustelin lääkäreiden kanssa. Yhtäkkiä näkökykyni sumeni täysin. Lopulta en nähnyt enää mitään. Ilmeisesti HELLP-syndroman aiheuttama turvotus oli levinnyt myös aivoihin, minkä takia näkökykyni hävisi.
Lue myös: Isä kätilöi vauvan maailmaan
Heräsin vuorokauden kuluttua teho-osastolta.
Olin todella turvonnut. Silmäni eivät auenneet kunnolla. Näköni oli kuitenkin palautunut. Olin kuulemma saanut jo heräämössä täydet lääkitykset, mutta siltikin tauti jatkoi pahenemistaan. Lääkäri keskusteli Helsingin Naistenklinikan lääkäreiden kanssa tilastani, sillä mikään ei tuntunut auttavan. Sieltä kuitenkin lähetettiin lääkkeitä, joilla saatiin minun tilanteeni rauhoittumaan.
Teholla ollessani sain nähdä vauvani ensimmäistä kertaa. Tilanne oli hyvin omituinen, sillä vauva oli pesty ja kapaloitu, eikä näyttänyt juuri syntyneeltä. Olihan hän jo yli päivän vanha.
Kun pitelin vauvaa ensimmäistä kertaa, en tuntenut niitä tärkeitä tunteita. En tuntenut, että tämä on minun vauvani! Olin vain masentunut siitä, etten päässyt näkemään lastani jo heti heräämössä sektion jälkeen.
Seuraavat päivät vietin teho-osastolla ja tilannettani seurattiin hyvin tarkasti. Verenpaineeni ei laskenut millään ja refleksit olivat myös hyvin vilkkaat. Sisäelimet kuten maksa olivat kovalla koetuksella. Lopulta tilanteeni kuitenkin normalisoitui ja pääsin vihdoin tyttäreni sekä mieheni kanssa synnyttäneiden osastolle.
Lue myös: Sektio eli keisarileikkaus
Pääsin vihdoin seuraamaan vauvan hoitoa.
Tyttäreni syntymän jälkeen mieheni oli saanut tiedon lapsen syntymästä odotushuoneeseen. Hänelle ojennettiin valokuva tytöstä. Miehelleni kerrottiin, että hän on vastasyntyneiden tarkkailuosastolla.
Mieheni oli viettänyt teho-osastopäivät kulkien vastasyntyneiden tarkkailuosaston ja teho-osaston väliä. Hän kylvetti, syötti ja ihaili vauvaa, mutta toisaalta hänellä oli ollut kova huoli minusta. Teho-osastolle oli myös vaikea päästä, joten välillä hän joutui vain kuulemaan hoitajilta voinnistani.
Osastolle pääsy oli minulle hyvin tärkeää. Olin koko teho-osastolla oloaikanani yrittänyt tsempata itseäni voimaan paremmin, sillä halusin kovasti päästä seuraaman vauvani ensimmäisiä päiviä. Siellä vointiani seurattiin erittäin tiiviisti ja lääkärit kävivät luonamme monta kertaa päivässä. Leikkaava lääkäri tuli myös käymään koko synnytyksen kanssamme läpi, mutta olin vielä niin sairas, etten hyötynyt siitä paljoakaan. Kuuntelin vain, kun hän ja mieheni keskusteli synnytyksestäni.
Kun vihdoin pääsimme kotiin vauvan kanssa, minulla jatkuivat vielä rajut lääkitykset. Ensimmäiset viikot kotona olivat todella kamalia. Kärsin kovasta päänsärystä, jonka takia minua tutkittiin melkein päivittäin Jorvin sairaalassa. Särylle ei kuitenkaan löytynyt muuta syytä kuin raju ja raskas HELLP-syndrooma. Ajan myötä pääkivut hellittivät. Myös verenpaineeni alkoi laskea, vaikka lääkärit olivat pelänneet, ettei painetta saada enää kuriin. Pystyin lopettamaan lääkitykset kolmen kuukauden päästä synnytyksestä.
Lue myös: Lisääkö kotisynnytys lapsikuolleisuutta?
Olimme käyneet läpi koko synnytysfarssin.
Taudin ymmärtämiseen meni kuukausia. Vasta nyt olen alkanut ymmärtää taudin vakavuutta ja omaa tilannettani. Olisinhan oikeasti voinut kuolla sairauteen! Vaikeaa oli myös aluksi se, että ystävämme eivät tuntuneet myöskään ymmärtävän minulle tapahtunutta.
Yhtenä iltana kun ystävämme tulivat katsomaan vauvaa, muistan heidän kysyneen, miltä supistukset tuntuivat?
En oikein osannut sanoa vastaukseksi mitään. Eihän minulla ollut yhtäkään supistusta, eikä synnytys edes käynnistynyt normaalisti. Tunsin sisälläni tyhjyyttä. Tunsin itseni huonoksi, kun en pystynyt saattamaan tytärtäni maailmaan tavallisella tavalla.
Mieheni sisko synnytti puoli vuotta oman synnytykseni jälkeen. Muistan, kun hän soitti ja kertoi synnytyksen alkaneen. Menin omaan huoneeseen ja itkin. En edes ymmärtänyt miksi. Kateudesta kai. Hän oli saanut tuntea synnytyskivun ja supistukset. Minä olin jäänyt siitä kaikesta paitsi.
Lue myös: Tunnista raskausmyrkytys
Minna ei ole kertojan oikea nimi.
HELLP-oireyhtymä on raskausajan vaikea mikroverenkierron häiriö, joka liittyy raskausmyrkytykseen eli pre-eklampsiaan mutta joka voi esiintyä myös ilman sitä.
Tauti aiheuttaa veren hyytymishäiriöitä, munuaisten ja maksan vajaatoimintaa ja erilaisia keskushermosto-oireita. Se voi johtaa myös istukan irtoamiseen.
Taudin tunnistaa seuraavista oireista: vatsakipu, pahoinvointi, päänsärky, kohonnut verenpaine, proteiinia virtsassa, turvotusta.
Tautiin sairastuu 0,5–0,9 prosenttia kaikista raskaana olevista naisista. Vakavan pre-eklampsian saaneista odottajista HELLP-oireyhtymään sairastuu 10-20 prosenttia.
Riski sairastua on suurempi, jos äiti on yli 25 vuotta vanha.
Oireyhtymä kehittyy tyypillisesti raskauden viimeisellä kolmanneksella. Muutamassa harvinaisessa tapauksessa tauti on kehittynyt jo aikaisemmin.
Taudin saaneista äideistä noin 1–3 % menehtyy.
HELLP-oireyhtymän sairastaneiden äitien vauvoista menehtyy 10 prosenttia. Lapsen selviytyminen ei ole niinkään kiinni sairauden rajuudesta, vaan lapsen syntymäkoosta. Sikiön riskit liittyvät juuri ennenaikaisuuteen.
Lähteet: Preeclampsia Foundation, Duodecim
