Viimeiset kaksi kuukautta olen elänyt elämää, josta en etukäteen tiennyt mitään. Tiesin vain, että pienten lasten itku saa minut raivon partaalle ja että lapset ovat ärsyttäviä vinkujia, jotka vaativat itselleen jakamattoman huomion itsekkäästi ja ilman tunnetta kiitollisuuden tarpeesta.
Viimeksi päivitetty 21.5.2015
Voin myöntää: minä olen aina inhonnut lapsia.
Voin myös myöntää: olen ollut idiootti.
Jo ennen kuin poikamme syntyi, minun oli pakko päättää, että tuosta asenteesta on päästävä eroon. Ja minua jännitti hirvittävästi, niinkö sitä päättämällä saa asian siihen järjestykseen, että uskaltaa omaa siementään alkaa jakamaan ja ottaa lisääntymisen ikiaikainen haaste vastaan.
No, opin melko pian, että päätökselläni ei ollut mitään merkitystä. Sillä ensi hetkestä, kun poikaa pitelin, tunsin suunnatonta varmuutta, kuin olisin ollut siinä tilanteessa aina. Luonnollista, mutkatonta, kuin automaationa tuli alitajunnasta tapa pitää kiinni, pitää huolta, kuunnella, nähdä, reagoida.
On vain olemassa asioita, joita ei tarvitse päättää. On asioita, joiden pitää antaa vain tulla.
Tämä kaikki on minulle yhtä uutta, kuin on pojallekin. En ollut edes pitänyt aiemmin noin pientä vauvaa sylissäni ja nyt yhtäkkiä, heti syntymästään asti, kuin luonnostaan, hän on ihollani kuin kotonaan. Siinä hän on, luottavaisena ja ilman turhia fasadeja, omana itsenään, kuin aina olisi näin ollutkin. Eikä hän mennytkään rikki, kun häntä kannoin.
Sitkeää tekoa on tuo pieni poika. On jotenkin kutkuttavan kiehtovaa ajatella, että noin pienestä kasvaa komea mies – kuten isänsäkin, 100kg terästä – ja miten hänen maailmansa laajenee päivä päivältä, miltei hetki hetkeltä. Hän on tarkka poika ja katselee ympärilleen aktiivisesti ja tuijottaa silmiin, kuin ihmetelläkseen, kuka on tuo hahmo, joka minua kantaa.
Tissistä poika pitää. Ja kotona onkin tasainen maidon tuoksu ja maitoinen tahma kaikkialla. Öisin, kun pojan äiti syöttää poikaa, seuraan vaivihkaa, kuin lumouksen vallassa tätä hiljaista elämän näytöstä, jossa täydellinen tyytyväisyys ja täydellinen epäitsekkyys esittäytyvät samanaikaisesti ja yön hämärässä tunnen miltei eristäytyneisyyttä tästä tilanteesta, jossa outous ja olemassaoleva kohtaavat.
Enkä kyllästy tähän näkyyn. Näin sen pitääkin mennä.
Nyt olemme vaiheessa, jossa kasvatus ja ympäristö alkavat nostamaan rooliaan. Tähän asti olemme pysytelleet piilossa kotona, kuin antaaksemme rauhallisen alun syntymän kaaoksen vastapainona.
Kasvatus. Ja sen sisältö. Ja sen tapa. Kasvatus – haaste, joka välillä miltei halvaannuttaa mielen.
Jotkut antavat lastensa maistaa alkoholia neljävuotiaina, jotkut uskovat kaiken, mitä supervanhempien nettisivuilla neuvotaan, jotkut antavat lastensa käyttää iPadia pari vuotiaina, jotkut pyrkivät toteuttamaan kaiken, mitä lapsi vain keksii toivoa ja ajatella. Meillä on yhtä monta lähestymistapaa, kuin vanhempia. Ja meitä on yhtä monta ympäristön vaateiden ristipaineessa olijaa, kuin on vanhempaakin.
Ei ole vanhemmuus helppoa, sen olen jo oppinut: sillä teet mitä tahansa, kokee joku oikeudekseen tulla neuvomaan, että tehty asia on väärin. Tässä on kuitenkin kolme perustavaa laatua olevaa ongelmaa:
Minkä lain tai tapakulttuurin mukaan on ihan hyväksyttävää alkaa neuvomaan ventovierasta siitä, miten vauvaa kantaa, miten vauvaa pukee, mitä vaippaa tulisi käyttää?
Jos me käymme läpi kaikki mahdolliset kasvatusoppaat, niin huomaamme nopeaan, että ne ovat keskenäänkin ristiriitaisia (esimerkiksi imetyskäytännöt & – ohjeet), jotenka teet mitä tahansa, niin jonkun koulukunnan sääntöjä rikot.
Kun kanssaihmiset alkavat valittamaan julkisella paikalla imettämisestä tai siitä, miten ärsyttävää on viedä hissistä ainakin kahden ihmisen paikka, minkälaisen viestin me annamme? Että lapset ovat puoli-ihmisiä, joiden paikka on kotona? Että tympeä käytös on ihan hyväksyttävää? Lapsen tulisi kasvaa ympäristön kanssa dialogissa, mutta onko ympäristön ainoa vastuu olla tuo neuvova besserwisser tai hyljeksivä moukka?
On selkeästi olemassa supervanhempia, jotka uskottelevat itselleen, että voivat muille vanhemmille kertoa, miten oikeasti lasta pitää kasvattaa jonkin opin mukaan ja sitten ne ihmiset, joiden mielestä lapset eivät edes kuulu ihmisten sekaan. Mietin vain, että missä kohtaa vanhempi voi itse tehdä päätöksiä? Sillee ihan itse?
Sillä jos vanhemmalta viedään oikeus omaan harkintaan, viedään häneltä myös oikeus aikuisuuteen – ja vanhemman pitää saada olla aikuinen. Siis sellainen, joka aktiivisesti itse tekee päätöksiä, itse etsii ratkaisuja, itse tekee virheitä, itse oppii ja kehittyy – ja tarvittaessa kysyy neuvoa.
Sillä onko mahdollista päätösten teon ja kasvatuksen ulkoistamisen jälkeen vanhemman mahdollista oikeasti enää olla oikea isä, oikea äiti?
Minusta ei ole.
Kun ihminen toteuttaa mekaanisesti vanhemmuuttaan, syntyy erillisyyden osavanhemmuus, jossa aitoa kohtaamista ei ole. Tällöin syntyy myös tilanne, jossa vastuu on siirtynyt ulkopuolelle ja jossa osavanhemmat ovat vain toteutumisen raami, eivät osa sisältöä.
Mutta minä ainakin haluan itse kantaa vastuun poikani kasvattamisesta.
Pysykää siis kaukana minusta, supervanhemmat ja hyljeksivät moukat. Pitäkää Oikeat Oppaanne ja asenteenne. Minä olen jo iso poika ja haluan pysyä aikuisena. Vain siten minä voin olla hyvä isä.
Eivät lapset tarvitse kasvaakseen oppeja. Kakka, puklu, tissi, lämpö, läheisyys, turva ja silmiin tuijotus – niistä se pienen pojan elämä koostuu.
Ja siitä, että vanhempi on läsnä. Omana itsenään, omalla tavallaan, ilman teatteria, auki ja avoinna.
Aika samanlaisista elementeistä koostuu ihan aikuisenkin elämä. Aika samasta puusta olemme, me miehet ja pienet pojat.
Ei tähän Suuria Oppeja tarvita.
Ja lapset – he ovat ihania.
Teksti on julkaistu alun perin Jori Eskolinin Ääntä, perkele! –blogissa 12.7.2014.
Lue Jorin aiemmin Vau.fi:ssä julkaistut tekstit:
1. No, onneksi lapsella on kaikki hyvin
2. Syntyi poika – ja alkoi matka kohti sitä, mitä en vielä tunne
