Iloisen poikalapsen äiti Taru, 25, kertoo, kuinka hän päätyi käyttämään huumeita – ja kuinka hän onnistui pääsemään niistä eroon esikoisraskauden kynnyksellä. Taru on tällä hetkellä kuin kuka tahansa äiti, mutta kaksi vuotta sitten elämä kiikkui vaakalaudalla: lopettaako käyttö vai jatkaako vanhojen ystävien vanavedessä yhä syvemmälle huumearkeen.
Viimeksi päivitetty 12.12.2019
Taustalta kuuluu iloista puhetta.
Vauvat ääntelevät taustalla saamatta kuitenkaan ylitsepääsemätöntä hepulia. Tarun poika ja hänen siskonsa kaksi kuukautta vanhempi lapsi leikkivät yhdessä myös tänään.
Viereisessä kerrostalossa asuva äiti katsoo Tarun pojan perään sillä aikaa, kun Taru juttelee toimittajan kanssa puhelimessa. Yksinhuoltajaäidille onkin ollut suuri apu siitä, että mummo on auttanut lastenhoidossa aina, kun tarve ot vaatinut. Jos Tarun on käytävä jossain, mummoon voi luottaa. Mummo kyllä viihtyy pikkumiehen kanssa.
Tarun elämä oli vielä kaksi vuotta sitten täysin erilaista. Hän oli koukussa vahvoihin huumeisiin. Subutex ja amfetamiini vetivät puoleensa. Pahin koukku oli kuitenkin pilven polttaminen, sillä Taru ei suostunut myöntämään, että kyseessä on riippuvuutta aiheuttava huume.
Annetaan kuitenkin Tarun itse kertoa, minkälaisen mutkan hän teki huumemaailmaan ennen kuin löysi paikkansa ihanan pikkupojan äitinä.
* * * * * * * * * * * * * * * *
Huumekokeilut alkoivat 12-vuotiaana
Otin ekat kännit 12-vuotiaana. Saman tien se juttu alkoi kiinnostaa. Olen paljon miettinyt sitä, miksi juuri minulle kävi niin kuin kävi. Meitä oli neljä muijaa. Me kaikki neljä joimme ja sekoilimme. Muut menivät opiskelemaan ja perustivat perheen, kun taas minua sekoilu kiinnosti ihan ammatiksi asti.
En ole keksinyt järkevää vastausta siihen, miksi juuri minä jäin koukkuun. On ollut hyvät kotiolot – normaali perusperhe. Yläasteella löysin päihteiden kautta porukan, yhteenkuuluvuuden tunteen. Lääkitsin päihteillä myös masennustani. Tuntui, että kaikki oli muuten tasaista ja harmaata.
Yläasteella aloin polttaa pilveä. Polttelin aluksi viikonloppuisin. Ammattikoulussa 17-vuotiaana kaveripiiri alkoi olla melko epämääräistä. Olin vuosien varrella tutustunut kaikenlaisiin ihme tyyppeihin. Yritin saada masennukseen apua, mutta en saanut. Itselääkitseminen alkoi jälleen kiinnostaa. Kokeilin tällä kertaa Subutexiä ja amfetamiinia.
Riippuvuudet muodostuivat jo kouluiässä
18-vuotiaana päädyin katkolle, mutta en ollut valmis lopettamaan. Minulla meni vielä monta vuotta ennen kuin pohja tuli vastaan.
Kuvioon astuivat väkivaltaiset sekopäiset miehet. Aloin näpistellä, ottaa pikavippejä ja tilata puhelimia laskuilla, jotka jätin maksamatta. Tein kaikenlaista, että sain rahaa aineisiin. Elämä alkoi suistua raiteiltaan. Sain kuitenkin pidettyä kaksi vuotta käyttöni salassa muilta.
Toisenlainen elämä alkoi kiinnostaa minua jo 22-vuotiaana. Oli kuitenkin vaikea päästä irti vanhasta elämästä, koska minulla ei ollut selväpäisiä kavereita. Kävin useita kertoja katkolla, mutta palasin aina käyttämään, koska minulla ei vain ollut muuta kaveriporukkaa. Oli vaikea löytää sitä viimeistä motivaatiopisaraa vanhasta elämästä irrottautumiseen.
Raskaustesti katkolla
Olin jälleen 23-vuotiaana katkolla. Minulle tuli sellainen olo, että nyt pitäisi tehdä raskaustesti. Niinpä tein testin ja se oli positiivinen. Abortti ei ollut vaihtoehto. Tämä oli se viimeinen motivaatiopisara. Vihdoin jokin tarkoitus elämälle, ettei tarvitse käyttää aineita. Ajattelin, että nyt riittää tämä huume-elämä.
Sain katkolla aluksi rauhoittavaa lääkitystä vieroitusoireisiin, mutta raskaustestin jälkeen annosta laskettiin nopeasti. Henkisesti hankalinta oli luopua kannabiksesta. Se oli silloin minun lääkkeeni, minun arkirutiinini.
Pitkään ajattelin, että voin sitten taas myöhemmin polttaa. Ajattelin, että kannabis on vaaraton yrtti, luonnontuote. Vaikka poltin paljon, sillä ei ollut minuun enää huumaavaa vaikutusta. Meni pari kuukautta – sitten ei tehnyt enää mieli. Nykyään pidän kannabistakin huumeena.
Päiväperhossa huumeista irtautuvat odottajat saavat kaiken tarvitsemansa
Olin siis raskauden alussa pari viikkoa katkolla. Sitten siirryin Päiväperhon avohoitoasiakkaaksi. Kävin siellä päivittäin. Sain ruokaa. Sain jutella päihteistä hoitajien kanssa. Sinne voi myös jäädä yöksi.
Kun oli vaikeita hetkiä pilven polton lopettamisen kanssa, menin kahdeksi viikoksi Päiväperhon osastolle. Olin todella auktoriteettivastainen tuolloin. Sossut olivat vihamiehiä. Oli vaikea nähdä, että kukaan olisi halunnut olla minun puolellani. Ihan ensin piti opetella luottamaan, että siellä todellakin halutaan auttaa.
Muistan, että istuin aluksi Päiväperhossa kädet puuskassa. Olin, että en tee mitään, en sano kenellekään mitään. Kaikkea käytetään kuitenkin minua vastaan. Niillä oli varmasti hermot koetuksella.
Välillä aloin itkeä, välillä huutaa ihan tyhmistä asioista. Huusin, että miten te voitte kysyä tuollaisia asioita! Raskaus oli ihan alussa ja olin juuri irrottautunut päihteistä. Pääni oli todella sekaisin.
Lapsen isä ei suostunut lopettamaan aineiden käyttöä raskauden takia
Raskaus meni hyvin, mutta minulla oli raskausaikana ongelmia lapsen isän kanssa. Isä ei käyttänyt kovia huumeita. Hän poltti pilveä ja joi alkoholia. Isä halusi alkaa tasavertaiseksi vanhemmaksi lapselle, mutta hän ei ollut valmis luopumaan aineista.
Sillä välin, kun asuin Päiväperholla, mies oli laittanut viinapsykoosissa kämpän paskaksi. Hänellä ei ollut asuntoa, mihin mennä, joten jätin asunnon hänelle ja muutin isäni luokse. Mies ei suostunut ymmärtämään eroa ollenkaan. Hän kiusasi, vainosi ja haukkui minua. Hän teki raskausajasta helvettiä. Hän jopa tunkeutui isäni taloon kerran.
Eroamisen jälkeen minulla on ollut tiukka linja. Minun oli sanottava hänelle, ettei hän voi tavata lasta päissään. Minulle tehtiin huumeseuloja ja vaadin häneltä samaa, jos hän haluaa olla lapsen kanssa. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän ei ymmärtänyt, että jos päästän hänet lapsen luokse silloin, kun hän on sekaisin, minulle ja pojalle voi koitua vaikeuksia. Hän piti tätä kieltoa vain vittuiluna, eikä hän ole nähnyt poikaa kuin muutamia kertoja.
Lue myös:
Synnytys oli voimaannuttava kokemus
Minulle synnytys oli euforinen kokemus, jossa tunnuin uudistuvani. Minä synnyin uudelleen! Kasvoin henkisesti tosi paljon juuri synnytyksessä. Synnytyksen jälkeen olen ollut ihan eri ihminen.
Yksi niistä lapsuuden kavereista, joiden kanssa aloitin ryyppäämisen, oli mukana synnytyksessä. Olen tehnyt hänellekin paskoja juttuja silloin kuin käytin. Siitä huolimatta hän on antanut anteeksi, että käytin häntä hyväksi silloin.
Pojan syntymän jälkeen oltiin Päiväperhon osastolla 3 viikkoa. Siellä katsottiin, että osaan hoitaa lapsen ja että kaikki menee hyvin. Että olen hyvä äiti. Sen jälkeen olemme olleet kotona.
Poika kasvaa ja elämä hymyilee
Kun ei ole aikuisena ollut kertaakaan selvin päin, on tosi uusi paikka aloittaa puhtaalta pöydältä, huolehtia vauvasta ja itsestä. Siinä oli paljon tehtävää. Poika oli pikkuvauvana koliikkinen. Onneksi sain Päiväperhosta paljon tukea äitiyteen.
Kun pyörittää vauva-arkea yksin, siinä ei paljoa kamankäyttöä ehdi edes ajattelemaan. Vauva on koko aika tississä kiinni. Välillä – kuten juuri nytkin – leikimme siskon ja hänen samanikäisen poikansa kanssa. Täällä on usein tupa täynnä porukkaa!
Huumeporukoissa kukaan ei ole kenenkään oikea ystävä. Hyväksikäytetään puolin ja toisin. Kukaan ei ole sinun ystäväsi, jos sinulla ei ole mitään annettavaa. Nyt ensimmäistä kertaa ympärilläni on ihmisiä, jotka välittävät minusta tällaisena. Minulla on paljon kavereina yksinhuoltajaäitejä, jotka auttavat ilman vastapalveluksia. Teen samoin heille.
* * * * * * * * * * * * * * * *
On aika lopettaa puhelu. Haluan vielä kuulla, mitä pojalle kuuluu nykyään. Ovatko taaperohulinat jo alkaneet perheessä?
Saan kuulla, että poika on oppinut vähän aikaa sitten kävelemään. Hän on iloinen ja nauravainen. Sellaisen kuvan olenkin saanut, sillä hän on antanut Tarun puhua puhelimessa pitkään.
Liikkuva poika kuitenkin kaipaa jo äitiään, joten lopetamme puhelun. Taru päivittelee, kuinka jatkuvasti pitää varoa, ettei poika kaadu tai tee jotain muuta vaarallista. Maailma on vaarojen karikko ja äidin sydän aina täynnä huolta. Äidin pitkä työ on alkamaisillaan.
Onnea matkaan, Taru!
Haastateltavan nimi on muutettu.
Tampereen Päiväperho-yksikkö tarjoaa apua ja tukea lasta odottaville ja lapsiperheille tilanteissa, joissa äitiyden, isyyden ja vanhemmuuden haasteena on päihde- tai mielenterveysongelma. Saman katon alta löytyy mm. matalan kynnyksen kohtaamispaikka, äitiys- ja lastenneuvola sekä kriisi- ja perhekuntoutuksellista osastohoitoa.
”Päiväperhon toiminta perustuu kohtaamiseen, kontaktin luomiseen ja kannattelemiseen. Meillä on kohtaamisen taitoja ja oikeanlaista asennetta, jolla saadaan päihdeäidit kiinnittymään onnistuneesti tarjoamiimme palveluihin. Asiakkuuden kriteerinä on huoli perheen syntyvästä tai perheessä asuvasta lapsesta”, perhetukikeskuksen johtaja Timo Ahonen kertoo.
Odottavien ja perheellisten päihdetyö on muissa kaupungeissa pirstaloitunut suuremmassa määrin sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluiden kentälle.
”Palvelumme on kunnallisena palveluna ainutlaatuinen. Vastaavan palvelun kehittäminen muilla paikkakunnilla on osin kaatunut siihen, että hallinnolliset rajat ovat olleet niin määrääviä. Tämä johtaa siihen, että päihdevanhemmat asioivat hyvin usealla luukulla. Näin syntyy helposti tilanne, jossa kukaan ei ota koppia asiakkaan ongelmista”, Ahonen kertoo.
Päihdeongelmaisten pirstaloitunut hoitojärjestelmä ei takaa todellista kohtaamista. Onkin tyypillistä, että päihdevanhemmat sepittävät tarinoita tai välttävät kokonaan neuvolapalveluita lastensuojelun pelossa.
”Me puolestaan usein tiedämme, mikä meidän asiakkaidemme tilanne todellisuudessa on. Tätä tietoa tarvitaan näiden ihmisten auttamiseksi, Ahonen summaa.
