Kun koulukiusattu Raija Kauranen raiskattiin 17-vuotiaana, nuori tyttö täyttyi vihasta ja aggressiosta. Hän patosi negatiiviset tunteet sisälleen. Tunteet alkoivat purkautua lasten syntymän jälkeen, ja aggressiot kohdistuivat Raijan lapsiin. Seurasi lapsivuodepsykoosi ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Nyt Raijan lapset ovat jo melkein aikuisia. Raija on kulkenut pitkän matkan vahvasta syyllisyydestä itsensä hyväksyväksi äidiksi. Lue Raijan tarina.
Viimeksi päivitetty 18.10.2016
Kun Raijan esikoistytär syntyi, kaiken piti olla hyvin. Pinnan alla kuitenkin kuplivat tunteet, joita Raija ei yksinkertaisesti sallinut itselleen.
”Jälkeenpäin ajateltuna minulla oli esikoisen syntymän jälkeen lievää masennusta. Olin alakuloinen ja itkuherkkä. Koin esikoisen vauva-ajan ilottomana, enkä pystynyt nauttimaan äitiydestä”, Raija kertoo.
Hälytyskellot eivät kuitenkaan soineet. Raija ei hakenut apua. Kun tytär oli 2-vuotias, perheeseen syntyi poikavauva.
”Koin itseni täysin epäonnistuneeksi äitinä. Ajattelin, ettei pahemmin voi asioita tössiä.”
Lapsivuodepsykoosi laukaisi kontrolloimattoman aggression
Toisen lapsen syntymän jälkeen asiat alkoivat mennä huonompaan suuntaan. Raija huomasi yhä useammin, että hän oli aggressiivinen lapsia kohtaan, vaikka hän halusi olla pullantuoksuinen ja täydellinen äiti, joka ei koskaan vahingoittaisi lapsiaan.
”Olin erään kerran ääitini luona käymässä, kun jotain naksahti päässäni. Olin ensin kiltti, mutta sitten tukistin 2-vuotiasta esikoistyttöäni. En ymmärtänyt päästää irti. Äitini piti sanoa minulle, että lopeta”, Raija kertoo.
Kokemus oli todella pelottava nuorelle äidille, joka ei sallinut omia aggressioitaan ja pyrki täydellisyyteen omassa äitiydessään.
”Se oli kauhean pelottava tunne: enkö pysty kontrolloimaan itseäni? Suhteeni omaan vihaani oli pelonsekainen. Vihani voimakkuus yllätti minut täysin. Se kaappasi mukaan”, Raija kertoo.
Raija hakeutui terveyskeskuslääkärin luokse. Sieltä hänet ohjattiin psykiatrin puheille. Tässä vaiheessa ajateltiin, että Raija oli yksinkertaisesti yliväsynyt ja että oireet menisivät nopeasti ohi. Hän jäi osastolle lepäämään.
”Pääsin kahden viikon päästä kotiin. Olin kuitenkin uudestaan aggressiivinen lapsia kohtaan. Tilanne meni niin pahaksi, että päädyin psykiatriselle osastolle. Tällä kertaa diagnoosi oli lapsivuodepsykoosi”, Raija kertoo.
Raija ei muista psykiatriselta osaston ajasta paljoakaan. Tapahtumat ovat suurimmaksi osaksi sumua hänen muistoissaan.
Lasten tarvitsevuus oli jotain, mihin Raija ei pystynyt vastaamaan
Pienet lapset ovat tarvitsevia, mikä voi olla hyvin haastavaa, jos äiti ei ole itse saanut hoivaa ja hyväksyntää omassa lapsuudessaan.
”En kestä sitä tarvitsevuutta, mikä lapsella ihan pienenä on. Se on jotain, johon en pysty vastaamaan”, Raija kertoo.
Tarvitsevuus oli yksi laukaiseva tekijä.
”Padottu viha purkautui väärässä paikassa. En ollut kyennyt käsittelemään traumojen mukanaan tuomaa vihaa. Se oli minulle kielletty tunne. En sallinut sitä. Vihaa ei ollut olemassa. Siksi se pääsikin patoutumaan. Sitten kaikki vain possahti”, Raija kertoo.
Psykoosin jälkeen Raija on harjoitellut vihan purkamista.
”Minulle opetettiin esimerkiksi purkamaan vihaa hakkaamalla nyrkkeilysäkkejä ja repimällä lehtiä. Olen kokeillut erilaisia käytännön keinoja. Aggressiot lievenivät, kun työstin tunteita terapiassa”, Raija kertoo.
Psykoosista toipuminen kesti puolitoista vuotta
Sairauden vuoksi Raija oli lastensa pikkulapsiaikana hyvin poissaoleva. Hänen miehensä on ollut kuitenkin aina läsnä lasten elämässä. Tästä Raija on erityisen kiitollinen.
”Psykoosin yhteydessä tehtiin lastensuojeluilmoitus, ja tarkastettiin, miten mies pärjää kotona. Onneksi mies on hoitanut vanhemman roolin hyvin. Olemme välttyneet toimenpiteiltä, kuten huostaanotolta”, Raija kertoo.
Psykoosin jälkeen vauva ei reagoinut Raijaan, vaan käänsi päänsä pois, kun Raija otti vauvan syliin. Kotiutumisen jälkeen Raija harjoitteli vauvan kanssa olemista Ensikodissa.
”Minulla ja vauvalla oli puolen vuoden kuntoutusjakso. Miehellä ja vauvalla oli kontakti. Tämä syvensi kokemusta siitä, että olin epäonnistunut äitinä. Tuntui pahalta, että olin menettänyt kontaktin vauvaan. Pikkuhiljaa se kuitenkin lähti palautumaan ja minun ja vauvan suhde muuttui normaalimmaksi”, Raija kertoo.
Paluu huolehtivaksi äidiksi ei tapahtunut psykoosin jälkeen yhtäkkiä.
”Olin kotiutumisen jälkeen erittäin väsynyt. Puolentoista vuoden sisälle mahtui sellaisia päiviä, että en reagoinut mihinkään. Olin vanhempana todella poissaoleva”, Raija kertoo.
Psykoosin jälkeen lapset olivat pääsääntöisesti hoidossa.
”Esikoinen oli 2-vuotiaana perhepäivähoidossa. Yritin ensin olla vauvan kanssa puoli vuotta. Sen jälkeen molemmat lapset ovat olleet hoidossa. Myöhemmin lapset kävivät kahdessa eri tukiperheessä, jotta saimme mieheni kanssa kahdenkeskistä aikaa”, Raija kertoo.
Raija Kauranen vetää nykyään vanhemmuutta ja mielenterveyshaasteita avaavaa vertaisryhmää Suvimäen Klubitalolla Jyväskylässä. Raija neuvoo muita vanhempia:
- Jos sinulla on epämääräinen paha olo, hälytyskellojen pitäisi soida! Jos siis tuntuu siltä, että jokin on pahasti pielessä, mutta et ihan ymmärrä, mistä on kyse, silloin tilannetta kannattaa lähteä selvittämään.
- Jos aistit, että mieli ei ole tasapainossa, jos alkaa masentaa tai on todella itkuinen, apua kannattaa hakea mahdollisimman pian.
- Jos sinulla on traumatausta, ota huomioon, että synnytys ja pikkulapsiaika ovat usein laukaisevia tekijöitä. Siksi traumataustaa ja omia tunteita kannattaa lähteä avaamaan asiantuntijan kanssa jo lasta suunniteltaessa.
Traumatausta loi pohjan lapsivuodepsykoosiin sairastumiselle
Raijalla vihan juuret juontavat useisiin traumaattisiin kokemuksiin – koulukiusaamiseen ja raiskaukseen.
”En ymmärtänyt nuorena, että kaikki nämä asiat vaikuttavat vanhemmuuteen. Uskon, että olisin selvinnyt paremmin, jos olisi hakenut apua ennen vanhemmuutta”, Raija pohtii.
Traumatausta tarkoittaa Raijalle myös sitä, että hän kaipaa edelleen turvaa. Synnytys on puolestaan kokemus, jossa nainen voi kokea turvattomuutta – varsinkin jos hänellä on isoja käsittelemättömiä traumoja selkärepussaan.
”Synnytykset olivat lääketieteellisesti ajatellen helpot. Silti koin ne traumaattisina. Synnytyksillä oli osansa psykoosin laukeamiseen”, Raija kertoo.
Myöhemmin Raijalla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Psykoosi laukaisi häiriön.
Syyllisyyttä on riittänyt melkein lasten aikuisikään saakka
Raija sai lapsista lopulta voimaa palata elämään. Toisaalta mieltä on kalvanut vahva syyllisyys.
”Koin itseni täysin epäonnistuneeksi äitinä. Ajattelin, ettei pahemmin voi asioita tössiä”, Raija kertoo.
Vahvasta syyllisyydeltä huolimatta toipuminen lähti etenemään Ensikotiin pääsemisen jälkeen.
”Olen ollut 7 vuotta terapiassa. Suvimäen Klubitalo on merkityksellinen paikka. Voin kokeilla, mitä jaksan ja mihin kykenen. Se on ollut tärkeä kuntoutuksen väylä minulle”, Raija kertoo.
Vaikka sairauden vuoksi Raijan oli vaikea kestää pikkulapsiaikaa, lapset ovat silti kannatelleet häntä eteenpäin.
”Lapset ovat antaneet sisällön elämään ja syyn toipua. Lapset ovat syy, miksi minut tarvitsee pärjätä. He ovat minun elämäni merkitys”, Raija kertoo.
Nykyään äitiys on Raijalle positiivinen asia.
”Olen kantanut aggressiivisuudesta syyllisyyttä. Olen työstänyt pitkään traumaa, purkanut vihaa ja päässyt normaalimmalle tunnetasolle. Nyt olen voinut antaa itselleni anteeksi. Oli vaikea huomata, että minussa oli näin paljon pahaa, vaikka olen pitänyt itseäni kilttinä ihmisenä”, Raija sanoo.
