Kaikki tuoreet äidit pelkäävät, että heidän lapselleen käy jotakin. Marilla tämä tunne kääntyi kuitenkin toisin päin. Hän pelkäsi, että hän itse satuttaisi omaa lastaan. Pakko-oireinen päähäänpiintymä vei Marin lopulta psykiatriselle osastolle.
Viimeksi päivitetty 23.9.2014
Mari osasi odottaa vaikeuksia, sillä raskausaika ja synnytys eivät olleet hänelle helppoja. Vaikeinkaan raskaus ei olisi voinut valmistaa Maria niihin tunteisiin, joita hän koki vauvan ollessa viiden viikon ikäinen.
”Yhtäkkiä en uskaltanut kylvettää häntä. Ajattelin, että mitä jos pesen vauvan kloorilla? Ajatukset pyörivät päässäni, enkä pystynyt estämään niitä”, Mari sanoo.
Kaikki ovat varmasti kokeneet älyttömyyksiin yllyttäviä sisäisiä ääniä. Kuvittele tilanne: elokuvateatterissa istuu mies sylissään iso kulho popcornia. Yhtäkkiä sisäinen ääni kehottaa sinua potkaisemaan kulhon kumoon. Harva kuitenkaan seuraa näitä hullunkurisia yllykkeitä.
Lapsellisten kepposien sijaan Marin päässä kaikui lapsen vahingoittamiseen liittyviä ajatuksia. Hän ymmärsi pian, että jotain oli pielessä.
”Soitin lääkäriin ja sain numeron päivystävään psykiatriseen palveluun. Kerroin, että minulla on ajatuksia, joita en pysty pitämään kurissa. Kaikki ajatukset liittyivät vauvan vahingoittamiseen”, Mari kertoo.
Kaikki mitä hän oli pelännyt, että vauvalle voisi tapahtua, toimi nyt kasvualustana näille pakkoajatuksille. Kun Mari pelkäsi, että lapsi putoaa lattialle, hänen päässään kaikui ajatus siitä, että hän itse pudottaisi vauvan tahallaan.
”Selitin miehelleni tilanteen ja hän pelästyi myös. Hän kyllä tiesi, etten koskaan tekisi mitään. Hän yritti kertoa minulle, että nämä olivat vain asioita, joita pelkäsin”, Mari sanoo.
Pakkoajatukset kuitenkin vain pyörivät Marin päässä. Hän ei pystynyt nukkumaan. Seuraavana päivänä psykiatriselta puolelta tehtiin kotikäynti. Mari vietiin akuuttina tapauksena psykiatriseen sairaalaan.
Lue myös: ”Kun luet tämän minua ei enää ole”
Marin diagnoosi oli aluksi väärä
Nuorena Mari oli kärsinyt pakko-oireista ja masennuksesta. Hänen tietoihin oli myös merkitty bipolaarinen käyttäytymishäiriö. Tätä sairautta hänellä ei kuitenkaan ollut, vaan tietoihin oli jostain syystä päässyt virhe. Osastolla kuitenkin pelättiin, että Mari menisi psykoosiin. Synnytyksen jälkeiseen psykoosiin voi sairastua kuka tahansa.
”Sairaanhoitaja sanoi, ettei poikani ollut osastolla. Ettei minun tarvitsisi pelätä, että satutan häntä. He halusivat antaa minulle antipsykoottista lääkettä, mutta silloin en olisi voinut enää imettää lastani. En siis suostunut lääkkeisiin. He tutkivat tilannettani lisää ja huomasivat, että en ollut psykoosissa, vaan kärsin pakko-oireisesta häiriöstä”, Mari kertoo.
Marin oireisiin päästiin loppujen lopuksi tarttumaan hyvin varhaisessa vaiheessa.
”Olen jälkikäteen ollut todella tyytyväinen siitä, että soitin lääkärille heti, kun oireita alkoi ilmentyä. Jos en olisi saanut pian hoitoa, olisin saattanut päätyä psykoosiin. Psykiatrisella osastolla oli psykoosipotilaita. Heidän tilanteensa näytti todella pahalta”, Mari muistelee.
Lue myös: Äidiksi toista kertaa – pikkuveikka tuli taloon
Pakkoajatuksia oman lapsen satuttamisesta
Marilla diagnosoitiin OCD eli pakko-oireinen häiriö. Oireet johtivat siihen, että hän pelkäsi olla yksin lapsensa kanssa.
Mari oli kolme viikkoa psykiatrisella osastolla. Päivät kuluivat erilaisia lääkkeitä syödessä ja psykiatrien kanssa puhumisesta. Hänellä oli myös kaksi hoitajaa, jotka pitivät huolen, ettei hänen tarvinnut olla yksin.
”Pyrimme siihen, että uskaltaisin olla yksin poikani kanssa. Pelkäsin todella paljon, että minun ajatuksistani tulisi totta. Käteni tuntuivat valtavilta ja pelkäsin, että halaisin lapsen kuoliaaksi jättimäisillä käsilläni. En uskaltanut kantaa lasta portaissa, koska pelkäsin, että pudottaisin hänet kaiteiden välistä. Imettäessäni pelkäsin, että tukehdutan lapsen”, Mari kertoo.
Lue myös: Äidiksi 12-vuotiaana
Mari oli yksin lapsen kanssa – meni paniikkiin
Yhtenä päivänä, kun Mari oli vielä sairaalassa, hänen poikansa oli nälkäinen. Paikalla ei kuitenkaan ollut ketään, joten Mari päätti imettää omin päin. Hän alkoi imettää, mutta hän joutui samalla paniikkiin.
”Jonkun piti ottaa vauva minulta. Istuin ja keinuin edestakaisin hysteerisenä suihkussa pitkän aikaa tilanteen jälkeen. Olin kauhuissani ajatuksesta, että jotakin tapahtuisi lapselleni”, Mari kertoo.
Hänelle oli selitetty diagnoosin jälkeen, etteivät lääkärit uskoneet hänen tekevän lapselleen mitään. Lääkärit olivat lapsen sijaan huolissaan Marista.
”Minun oma pelkoni oli pahin. Uskoin siihen, että pahimmat mahdolliset asiat voisivat toteutua. Siinä missä muut ajattelivat, että mitä jos jotain tapahtuisi, minä mietin, mitä jos minä teen niin”, Mari sanoo.
Pakko-oireiset ajatukset olivat todella sitkeässä.
”Oli todella ahdistavaa, että ajattelin satuttavan lastani. Poikani on minulle kaikista kallisarvoisin asia maailmassa. Olin hyvin väsynyt. Ongelmiini ei kuitenkaan ollut helppoa ratkaisua”, Mari kertoo.
Lue myös: Kuolleeksi todettu Jamie-poika alkoi hengittää äidin sylissä
Paranemiseen meni vuosi
Kun Mari pääsi kotiin sairaalasta, hänellä oli puhelinnumero, johon soittaa milloin vain hän tarvitsisi apua. Marin tilannetta myös seurattiin päivittäin. Hänen tilansa oli huomattavasti parempi, mutta pakko-oireiset ajatukset vainosivat häntä edelleen. Aluksi hän kävi psykologin vastaanotolla kaksi kertaa viikossa ja pikku hiljaa siirtyi ryhmäterapian puolelle.
”Sain lappuja, joihin minun piti kirjata ajatuksia ylös silloin, kun niitä ilmeni. Jouduin miettimään, kuinka todellisia pelkoni olivat. Lopulta olin kirjoittanut lapuille suurimman osan peloistani.
Huomasin, etten ollut koskaan tehnyt mitään niistä asioista, joita pelkäsin tekeväni”, Mari kertoo.
Vuoden kuluttua ajatukset alkoivat hellittää. Sen jälkeen Mari on ollut vuoden ilman oireita.
Lue myös: Valokuvaaja tallensi ennneaikaisesti syntyneen Walkerin 80 ensimmäistä päivää
Raskaaksi uudestaan
Kahden vuoden päästä esikoisen syntymästä Mari oli jälleen raskaana.
”Kun tulin raskaaksi, äitini sanoi heti: mitä jos se tapahtuu uudestaan? En kuitenkaan pelästynyt. Nyt tiedän, minkälaisia nämä pakko-oireiset ajatukset ovat ja mitä niille pitää tehdä. Toisen lapsen kohdalla en kuitenkaan saanut oireita”, Mari huomauttaa.
Ajatuksia esiintyi kuitenkin vielä noin kuukauden välein. Nyt Mari tietää, että hän voi antaa ajatusten tulla ja mennä ja että hänen ei tarvitse säikähtää niitä. Mari onkin voinut nauttia lapsivuodeajasta aivan eri tavalla toisen lapsensa kohdalla.
”Pystyn nyt rentoutumaan ja nauttimaan ajasta enemmän. Lapsen kanssa vietetty aika on tällä kertaa aivan erilaista”, Mari naurahtaa.
Haastateltavan nimi on muutettu.
