Viimeksi päivitetty 19.11.2018
Sinä iltapäivänä Jenni sai tietää, että Mikko, hänen lastensa isä, oli tehnyt itsemurhan hyppäämällä katolta.
Jennin ja Mikon parisuhde oli jo ohi, mutta heillä oli kaksi yhteistä lasta, tuolloin 5- ja 3-vuotiaat Miisa ja Lasse. Tilanne pysäytti niin, että Jenni ei kyennyt heti tapaamaan lapsiaan, vaan pyysi vanhempiaan hakemaan nämä tarhasta siksi illaksi ja yöksi.
”En voinut mennä hakemaan lapsia tarhasta. Ei olisi ollut kovin fiksua mennä päiväkotiin itkemään siinä vaiheessa”, Jenni sanoo.
Miten isän itsemurhasta voi kertoa lapsille?
Ennen kun Jenni tapasi lapset, hän otti puhelimitse yhteyttä kriisikeskukseen.
”Yritin saada selville, miten asiasta pitäisi lapsille kertoa, mutta palvelu ei ollut hääviä. Siellä vain sanottiin, että pitää käyttää sanaa ’kuollut’. Ei kuulemma tarvitse selittää sen enempää”, Jenni kertoo.
Itsemurhatapauksen kanssa toimimiseen ei saanut selkeää ohjetta, ja niinpä Jenni ei aluksi kertonut lapsille koko totuutta.
”Sanoin lapsille ensin, että isä tippui katolta. En sanonut, että se oli itsemurha”, Jenni sanoo.
”Eikö isä jaksanut meitä?”
Selitys riitti silloin, mutta myöhemmin lapset alkoivat kysellä lisää kysymyksiä. Jenni mietti, kuinka syvälle valheisiin haluaisi kietoutua, ja päätyi lopulta totuuteen hyvin varhaisessa vaiheessa.
”Lasse kysyi minulta puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, että miten isä oikein tippui. Silloin päätin kertoa, mitä todella tapahtui. Kerroin, että itse asiassa isä itse asiassa hyppäsi. Hän hyppäsi, koska hänellä oli niin paha olo, ettei jaksanut”, Jenni kertoo.
Lapsille totuus oli vaikea ja satuttava tilanne.
”He alkoivat itkeä. He miettivät, olivatko he olleet niin tuhmia, ettei isä enää jaksanut heitä”, Jenni kertoo.
Asian käsittely vaatii aikaa
Kolmevuotiaana isänsä menettänyt Lasse puhuu nyt kolme vuotta tapahtuman jälkeen asiasta. Hän ei tosin muista enää isäänsä. Vanhempi lapsi, nyt kouluikäinen Miisa, puolestaan muistaa edelleen isän. Hänelle aihe on vaikea, ja hän sulkeutuu kun asia tulee puheeksi.
”Hän ei halua käydä hautausmaalla. Jos Lasse puhuu jotain isästä, Miisa kieltää häntä puhumasta. Hän ei halua kuulla”, Jenni sanoo.
Vaikka Miisa on käynyt seurakunnan sururyhmässä puhumassa isästään, tilanne ei silti ole hänelle helppo.
”Terveydenhoitaja oli koulussa kysynyt Miisalta hänen isästään. Miisa ei suostunut sen jälkeen puhumaan terveydenhoitajalle enää laisinkaan. Hän tarvitsisi jonkun ulkopuolisen puhumaan asiasta, ettei asia jäisi hänen pään sisäänsä. Emme kuitenkaan ole saaneet ammattiapua asiaan”, Jenni kertoo.
Uhkaili itsemurhalla jo ennen tekoaan
Jenni syytti Mikon kuolemasta ensin itseään. Olisiko hänen pitänyt ottaa miehen vihjaukset itsetuhoisuudesta enemmän tosissaan?
”Menin itsemurhan jälkeen lukkoon, vaikka me ei siinä vaiheessa oltu enää yhdessä. Hän oli hokenut, että jos lähden ja otan lapsen, niin hän tappaa itsensä”, Jenni sanoo.
Itsemurhan jälkeen syyllisyys kalvoi Jenniä – olisiko hän voinut vaikuttaa tapahtuneeseen jotenkin?
”Olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin? Lapsilla saattaisi olla vielä isä, jos olisin tehnyt toisin”, Jenni kertoo miettineensä itsemurhan jälkeen.
Jenni sai itsemurhan jälkeen apua depressiohoitajalta, jonka luona hän kävi joka viikko. Nyt hän osaa nähdä tilanteessa jo toisenkin puolen – sen, että Mikon elämä oli vaikeaa ja epätasapainoista.
”Nyt osaan ajatella myös siltä kannalta, että heidän isänsä oli mikä oli. Mikolla oli alkoholiongelmia ja väkivaltaisuutta. Nyt lasten ei ainakaan tarvitse nähdä, minkälainen hän oli”, Jenni sanoo.
