Joskus sitä miettii, miksi kukaan vapaaehtoisesti asettaa itsensä tilanteeseen, jossa pitää olla 24 tuntia vuorokaudessa valmiina täyttämään toisen ihmisen kaikki tarpeet, jossa omaa aikaa ei ole, jossa katkeamatonta unta saa hyvässä tapauksessa kaksi tuntia kerralla ja jossa joutuu nöyrästi ottamaan vastaan toisen kiukkuisimmatkin tunteet. Aivan järjetöntä? Ehkä, mutta jokin siitä silti tekee kaiken vaivan arvoista.
Viimeksi päivitetty 9.11.2015
Pienten lasten onnellisena äitinä oleminen ei ole aina helppoa. Lapsiarki täyttyy pyykeistä, tiskiharjoista, kurahaalareista, kasvissoseista ja unisaduista. Tosiasiahan on, että suuri osa päivästä on perustarpeista huolehtimista ja usein jopa suoranaista raatamista.
Leikkisästi sanotaan: Aika kultaa muistot – muuten kukaan ei hankkisi enempää kuin yhden lapsen. Mutta olisiko oikea syy kuitenkin se, että arjen keskelle piiloutuvat pienet onnen hetket pesevät mennen tullen kaikki kiukun, väsymyksen ja turhautumisen kokemukset. Olen varma, että jokainen vanhempi muistaa elävästi unettomat yöt, korvatulehduskierteet ja uhmakaudet. Mutta ehkä tärkeintä ei olekaan se, mitä muistamme. Jospa merkityksellisintä onkin se, mitä haluamme muistaa.
Jos minulta kysyttäisiin, mitä asioita haluaisin muistella vielä vanhoilla päivilläni, vastaus olisi: niitä pieniä hetkiä, jotka ovat merkinneet minulle eniten.
Pikkulapsiajan päivistä en muistaisi itsenäistymiskausien tuskaa. En muistaisi sitä, kun mikään ei ole hyvin ja kun tyhmän äidin lohdutuksetkaan eivät kelpaa.
Muistaisin ilon pienillä kasvoilla
Sen sijaan muistaisin riemun kiipeilytelineen ylimmällä puolalla ja sen, miten nopeasti lenkkarijalat kipittävät.
Muistaisin lämpimän tunteen rinnassa, kun metsänvihreät silmät tuikkivat takaisin keinun korkeuksista.
Muistaisin ilon pienillä kasvoilla, kun lahjapaperista kuoriutuu pehmoauto.
Muistaisin, miten namilta tuoreet mansikat silti maistuvat, vaikka ne olivatkin ensin väärällä lautasella.
Ja muistaisin, miten silitys tuntuu taas hyvältä, kun pahin kiukku on ohi.
Muistaisin hampaattoman hymyn
En muistaisi kuitenkaan sitä, miten imetys on aluksi tuskaa tai miten päiväunien välistä jääminen johtaa katastrofiin.
Muistaisin mieluummin vaunuista luodun hampaattoman hymyn, joka tarttuu väkisin äitiinkin.
Muistaisin, miten palikkatorni kohoaa ensimmäistä kertaa ja kasvoilta loistava riemu kertoo – kaikki on mahdollista!
Muistaisin, miten lipputangon naru kolisee tankoa vasten rytmikkäästi ja miten pieni vaippapylly alkaa hytkyä ”musiikin” tahtiin.
Muistaisin sen, miten pieni jalka piiloutuu suureen saappaaseen ja miten possu muuttuu pusuksi äidin poskelle.
Ja muistaisin, miten surun hetkellä pienen ihmisen läsnäolo auttaa ymmärtämään: näin kai tämän kuuluukin mennä.
Muistaisin miten syvä pieni katse voi olla
Pitkistä illoista ja öistä en haluaisi muistaa sitä kaiken alleen peittävää väsymyssumua, kun vauva vasta hakee omaa rytmiään tai kun nuhanenä ei päästä unten maille.
Mieluummin muistaisin, miten pieni olento tuhisee ensimmäisiä kertoja sylissä – niin hauraana, mutta samalla uskomattoman valmiina ja vahvana.
Muistaisin, miten pikkuruiset varpaat pilkistävät torkkupeiton alta.
Muistaisin sen, miten pieni käsi tarttuu sormeen, kun koskettaa varovasti vauvansileää kämmentä.
Muistaisin, kuinka hennot kulmat kurtistuvat ja miten syväluotaava pieni katse voi olla.
Ja ennen kaikkea muistaisin sen, miten tutustuin häneen, jolle kaikki on uutta.
Muistaisin ilmassa lentelevät hyvänyönsuukot
Ja niistä ainaisista iltarutiineista unohdukseen saisivat vaipua niin kaurapuurokapina kuin hammasharjavastustuskin.
Niiden sijaan muistaisin isin partavaahdon sileällä lapsen poskella ja ne uskomattomat pyyheviritelmät, jotka estivät veden valumisen silmiin.
Muistaisin, miten hammaspeikot halusivat vaahtokyydillä viemäriin, eikä yhtään kaveria jätetty.
Muistaisin rauhalliset sylittelyhetket ja ilmassa lentelevät hyvänyönsuukot.
Muistaisin pehmeät hiukset lammastyynyliinaa vasten, ja miten hennot lapsenkiharat liimautuvat yöllä pehmeän nukkaiseen poskeen.
Ja muistaisin pienet tiikeriunisukat ja sen hiljaisen tuhinan, josta tietää unen tulleen.
Ja kaikista näistä pienistä muistoista olen pohjattoman kiitollinen.
