Olipa kerran pieni poika, joka poimi päivittäin äidilleen kukkia, leikki päiväkodissa usein tyttöseurassa ja otti illalla unikaverikseen vaaleanpunaisen nallen. Poika, joka valitsi kaupassa itselleen yöasuksi pinkin My Little Pony -pyjaman, vappupalloksi Hello Kitty -ilmapallon ja herkuksi “ihanan prinsessajäätelön” eli Geisha-tuutin. Vaaleanpunaisen, tietenkin.
Viimeksi päivitetty 12.12.2011
Minä olen tuon pojan äiti. Kuten arvata saattaa, en ajattele asioita erityisen sukupuolisidonnaisesti. Lapseni on saanut nelivuotisen elämänsä aikana toteuttaa itseään juuri niin poikamaisesti tai tyttömäisesti kuin on itse halunnut. Ajatus ei ole lähtöisin kasvatusoppaista eikä mistään suuresta filosofiasta, vaan enemmänkin halusta toimia kuten luontevalta ja oikeudenmukaiselta tuntuu. Jos lapsen mielestä vaaleanpunainen pusero on maailman ihanin, mikä minä olen sanomaan että ei muuten käy, koska olet poika?
Lue myös: Lasten sukupuolirooleja puretaan
Tämänkaltaiselle lastenkasvatukselle on kuitenkin hieno termikin: sukupuolisensitiivisyys. Sillä tarkoitetaan lapsen luonteelle tilaa antavaa, lapset yksilöiksi vapauttavaa kasvatusta. Sukupuolta ei korosteta joka käänteessä, ei perustella että poikien kuuluu tehdä näin ja tyttöjen näin, ei sanota että tämä lelu on poikien ja tämä tyttöjen. Toisaalta sukupuolta ei myöskään häivytetä eikä väheksytä, kyse ei siis suinkaan ole sukupuolineutraaliudesta. Tyttö saa olla tyttö ja poika saa olla poika, mutta nimenomaan omanlaisensa tyttö ja poika, eikä vain sukupuolensa edustaja.
Sukupuolisensitiivisyys kasvatuksessa on yksinkertaisimmillaan sitä, että kasvattajat eivät lähtökohtaisesti esittele lapselle asioita valmiiksi koodattuina tyttöjen tai poikien juttuina. Lapselle annetaan mahdollisuus itse päättää ja kokea, mikä on hänelle mieleistä ja luonteenomaista: lapsi saa pitää nukeista tai pikkuautoista, dinosauruksista tai kotileikistä, pinkistä tai tummansinisestä. Tai vaikka kaikista näistä.
Lue myös: Pinkki on puppua
Meidän perheessä tällaisella ajattelutavalla on kasvanut lapsi, joka leikkii mieluusti sekä tyttöjen että poikien kanssa, hyppää muitta mutkitta merirosvojen miekkailutuokiosta barbien teekutsuille, pukeutuu tänään skeittifarkkuihin ja huomenna pinkkiin neuleeseen. Nauraa vedet silmissä kakkapökälejutuille ja kutsuu itseään joskus prinsessaksi. Hänen maailmassaan tyttöjen ja poikien jutut ovat kaikki yhtä sallittuja kaikille.
Kahden pojan äitinä olen mielenkiinnolla seurannut, miten muut pienten lasten vanhemmat kasvattavat lapsiaan sukupuolisuuteen. Havaintoni on, että tytöille sallitaan nykyään laaja-alaisempaa ilmaisua kuin pojille. Tyttö saa olla sekä tyttömäinen että poikamainen, mutta poika saisi olla mieluiten vain poikamainen. Vanhemmat harvemmin ostavat pojalle nukkekotia, vaikka tytölle voidaan ostaa autorata.
Lue myös: Sukupuoli kasvatuksessa
Ja entäs se vaaleanpunainen. Monen pojan vaatekaapissa nähdään kyllä nykyisin väriloistoa, mutta yksi väri puuttuu yhä. ”Kaikki värit käyvät, paitsi pinkki”, kuuluu pojilleen vaatteita hankkivien äitien mantra. Kuulinpa erään äidin palauttaneen pojalleen tilaamansa talvihaalarin, koska haalarin punainen väri vivahti luvatusta tomaatinpunaisesta hitusen liiaksi lohenpunaiseen. Kirkkaanpunainen käy, vähänkään vaaleanpunainen ei. Mikähän siinä on niin pelottavaa?
Poikana on helppo olla, jos on se perinteinen raisu remuaja. Jos taas sattuu olemaan vähän herkempi runosielu, olisi toivottavaa että ympäristö ymmärtäisi että sekin on aivan yhtä oikeanlaista poikamaisuutta. Pojat saavat itkeä. Pojat saavat hoivata. Pojat saavat pukeutua pinkkiin.
Lue myös: Poika leikkii tyttöjen kanssa
Kyynikot tosin sanoisivat, että sukupuolisensitiivisyys on turhaa, koska sukupuolien lokeroajattelu lävähtää kasvoille viimeistään kouluiässä, ja maailma kyllä opettaa millainen kuuluu olla. Niin. Yhteiskunnassa toimiminen toki edellyttää sukupuolijärjestelmän omaksumista ja sukupuolistereotypiat tulevat kyllä vastaan jokaiselle. Mutta jos sukupuoli on ollut lapsesta asti valmiiksi määritellyn lokeron sijaan mahdollisuus, kenties näin kasvatettu oppii arvostamaan itseään ja muita ihmisinä, ei vain sukupuolina.
Nyt, kun poikani on nelivuotias, julma maailma valmiine muotteineen onneksi vielä odottaa. Lapseni saa olla se mikä on, suloinen sekamelska poikaa ja tyttöä. Riehakkaan autoleikin päätteeksi hän tahtoo nukkumaan pinkissä ponipyjamassaan, vaaleanpunainen nalle kainalossa. Ja avaa aamulla tohkeissaan Hello Kitty –joulukalenterin.
Hanna Brockman on vapaa toimittaja ja valloittavan veljesparin onnellinen äiti. Arki leikki-ikäisen ja vauvan kanssa on täynnä vilinää ja vilskettä, mutta onneksi välillä on aikaa lukea lehti loppuun, hengittää syvään pilateksessa ja kuunnella puiden huminaa metsälenkillä. (Kuva: Mauri Ratilainen)
Lisää kolumneja:
Iltavirkun isän tunnustuksia
Miksi en tehnyt ilmoitusta?
Lasten lihansyönnistä
Rasti ruutuun
Karkoita paholainen lapsesta
Äidin aukile
