Viimeksi päivitetty 5.12.2022
Lapsettomien ystävieni silmät yleensä pullistuvat päästään, kun saavun kahvittelemaan Junnun kanssa.
Kun rillit huurussa ja naama punaisena kuin kaunein tomaatti puhisen eteisessä tuo liki kymmenen kilon möhkäle sylissäni, taiteilen hoitolaukku kainalossa samalla omia kenkiäni nykien pois jalasta sorjana kuin venäläinen akrobaatti, on kai näky melkoinen.
Sen lisäksi, kun olen saanut kuorittua itseni ja kersani ulos niistä talvitamineista, on yleensä jo melkoinen muuttokuorma eteisessä ja siihen kun lisätään lattialle viltti johon heivaan Junnun. Kyllä, sun sisustuslehdestä leikatun kämpän on vallannut vauvavieras, sorry.
Lapseton ystävä ei varmaan edes tajua, mitä on vaadittu siihen, että edes seison hänen eteisessään.
Lähdön hetki koittaa n-y- …eiku
Kaikki alkaa sopivan lähtöhetken kyttäämisestä, kun vauva on syötetty ja vaihdettu kuiviin, olisi melkein epäinhimillisen siistiä saada turjustettua se talvikamppeisiinsa ennen kuin päikkärit alkavat.
Vastavuoroisesti tuijotan kelloa ja odotan, milloin se kekara suvaitsisi herätä päikkäreiltään, että sen voisi syöttää, vaihtaa kuiviin ja sulloa vaunuihin – meninhän nimittäin taas kerran valehtelemaan, että me tullaan tunnin kuluessa.
Luonnollisesti H-hetkellä, kun haalari on jo käsissä, nenään leijailee viehko paskantuoksu ja koko rumba on aloitettava alusta.
Vaatteet ja viltit: liikaa, liian vähän, sopivasti?
Ja se pukeminen! Ensin kytätään pakkasmittaria ja ihan vähän mietitään, mitäs muiden kakaroilla on ollut päällä ja sitten ruvetaan siihen helvetilliseen arpomiseen tarvitsenko nyt sitä vitun makuupussia vai en, jäädytänkö lapseni näillä vermeillä hypotermian partaalle vai alkaako se huutaa viiden minuutin kuluessa kuin aropiru paistuessaan.
Ja ei siis mitään hajua koko asiasta, on vaikea kuvitella itsensä toppa- ynnä muihin vaatteisiin ja melko tiiviiseen koppaan makaamaan talvipakkasilla. Kai siellä on lämmintä, mutta kuinka lämmintä?
Ihan alusta saakka Junnu on ollut kuin koe-eläin. Keskikesän helteillä syntynyt lapsiraukka vietti ensimmäiset viikkonsa täysin ylipuettuna, jonka jälkeen pelkkä vaippa meni monesti ainoasta vaatetuksesta.
Auta armias kun syksy rupesi viilenemään, puin pojalle kaksi kerrosta vaatteita, sulloin sen vanuhaalariin ja viltin alle vaunuihin.
Ei tarvitse Einsteinen aivokapasiteettia tai Holmesin Sherlockin päättelykykyä tietääkseen, että tyyppi oli hikimärkänä matkan päätepisteessä.
Sitten vähennettiin tuota vaatetusta kunnes rupesin kiinnittämään ympärilläni huomion siihen, että muiden kersat kulkevat jo toppapuvuissa..
Jälleen kerran löi tyhjää, että mitä ihmettä tuolle pukisi. Autoon vietäessä ongelma vain moninkertaistuu: autossa on lämmin, ulkona on kylmä, toppavaatteissa kersa on kuin uimassa käynyt autoreissun jälkeen. ARGH, kuinka turhauttavaa.
Pukeminen on painiottelu
Ja oli se vaatetus sitten ihan mitä tahansa, joka jumalan kerta se muuttuu melkeinpä täydelliseksi painiotteluksi.
Lapsissa on jokin sisäänrakennettu mekanismi, joka käskee olemaan mahdollisimman veemäinen ja hankala, kun ulkovaatteita kiskotaan päälle.
Vielä kuumempihan siinä tulee kaikille osapuolille. Tuollainen vaahtosammuttimen kokoinen olento, joka kiljuu kuin teuraaksi vietävä sika polttimo punaisena, lämmittää kyllä itsensä samoin kuin sen raukan, joka yrittää ujuttaa villisti heiluvaan päähän lakkia.
Paketoitu vauva ja viltit tungetaan pieneen koppaan
Lisähaasteen heittää vaunuvalintamme. En juurikaan älynnyt vertailla kantokoppien kokoa, ainoa kriteeri asiassa oli se, että koppa on kova. Ja helvetin pieni.
Kun kopan pituus on 75 cm ja sinne tungetaan noin 70-senttinen kääpiö toppavarusteissaan, alkaa tila olla kortilla niin leveys- kuin sivusuunnassa.
Yritäpä sitten änkeä sinne vielä itse kohdehenkilön lisäksi viltti taikka makuupussi, ei oo ihan kevyt homma saada siinä rytäkässä kersalle mukavaa oloa ja vielä sen kopan kansi kiinni.
Olen vakaasti harkinnut yhdistelmävaunujeni transformaatiota rattaiksi, mutta sitten taas, voiko tuon ikäistä jo istuttaa niin ja mitä kaikkia termopusseja mun pitää sitten ostaa?
Liikaa lisäkysymyksiä, joten on parempi keskittyä toistaiseksi selviämään samoilla eväillä kuin tähänkin asti.
Jos kaikki on mennyt nappiin tai edes siihen napin viereen, tässä vaiheessa on yksi kappale topattuja vauvoja vaunuissa, joka huutaa ja huutaa näyttäen Saharaan paistumaan viedyltä sianpoikaselta.
Hikijumppaa lumisilla kävelyteillä
Sitten on yksi kappale todennäköisesti jo nanosekunnissa omiin talvivaatteisiinsa hikoamaan pakkautunut äiti-ihminen, joka taistelee vielä kengät jalkaan ja aloittaa operaation vaunut ulos.
Ensin ovi auki, enimmät kengät hiiteen tuulikaapin lattialta ja ähellys, jonka seurauksena vaunut ovat kuistilla, siitä ne pitää vielä saada portaat alas ja niin vain perkele vieköön ollaan jo melkein matkalla.
Luonnollisesti sitten piha ja kävelytiet ovat auraamatta, jolloin ei tippaakaan auta vaikka niissä muutenkin kehnoiksi osoittautuneissa rattaissa pitäisi olla sellaiset megaluokan kääntymättömät renkaat, että offroad-ajamisenkin pitäisi onnistua.
Yeah right, selässä on Niagaran putous ennen kuin se kahvikuppi on nenän edessä.
Ja mikä mukavinta, kun vierailu on ohitse, kaikki alkaa alusta.
Teksti on julkaistu alun perin Samanthan Läpäläpämaa-blogissa.
