Vaikein pala koko tässä raskaus-synnytys-äitiyskuviossa oli bilettämisen lopettaminen, Vau.fi:n bloggari Samantha tunnustaa. Vaikka tilaisuus öiseen ulkoiluun tulisikin, entisenlaiset villit ja huolettomat ajat ovat peruuttamattomasti ohi. Tilalle on tullut äitiyden sivuoire, ”rautakanki perseessä”.
Viimeksi päivitetty 30.11.2012
Vaikka se ehkä kuulostaakin moraalisesti täysin arveluttavalta ja asettaa ehkä joidenkin silmissäni kykeneväisyyteni tähän äidin pestiin kyseenalaiseksi, mä voin suoraan ja aivan rehellisesti tältä istumalta sanoa, että vaikein pala koko tässä raskaus-synnytys-äitiyskuviossa oli bilettämisen lopettaminen.
Ennen elämä oli yhtä opiskelijajuhlaa
Mun koko sosiaalinen elämä oli yhtä opiskelijajuhlaa ja kavereiden kanssa sekoilua ja fiilistelyä. Mulla oli opiskelut mallillaan, satunnaisesti töitä ja satunnaisesti poikakavereita – eikä siinä välissä muuta kuin aikaa pitää hauskaa. Olin kertakaikkinen bilehile, se apina jonka kaikki tuntevat, mutta apina ei tunne ketään. ”Others are getting married and pregnant, I’m just getting drunk” oli ehdoton mottoni, jonka olisin milloin tahansa pienen rohkaisuryypyn jälkeen voinut vaikka tatuoida otsaani tai persposkeeni. Petri Nygård tiivisti tuntemukseni, joskin minun kannaltani hieman myöhässä, sanoihin villi ja vitun vapaa.
Mä tykkään tästä perhekuviosta ja kutistuneesta sosiaalisesta elämästäni huolimatta koen tämän antavan paljon enemmän, ei siinä mitään. En voi sanoa katuvani lisääntymistä, tokikin välillä on niitä hetkiä kun joku ajattelematon mulkku lähettää mulle – paskavaipparalliin sidotulle ihmiselle – kutsuja jos jonkinmoisiin vaahtobileisiin, risteilyille, kissanristiäisiin, opiskelijatempauksiin- ja mua harmittaa ihan pikkipikkiriikkisen.
”Avaruudesta tippunut mulkosilmäinen ja humalainen humanoidi”
Joten luonnollisesti olen sitten perse vaahdossa odottanut mahdollista tilaisuutta lähteä katsastamaan paikallinen yöelämä vierailevana tähtenä. Olen sitä jo muutaman kerran kokeillut, mutta joka kerran on jäänyt aivan jäätävän paska olo. Ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla baarireissullani tunsin olevani kuin avaruudesta tippunut mulkosilmäinen ja humalainen humanoidi kaikkien niiden tavallisten humalaisten keskuudessa.
Se äitiyden pieni sivuoire, rautakanki perseessä, ei vain lähde pois. On aivan naurettavaa ja turhaa edes valehdella, että on kivaa ryypätä jos takaraivossa raksuttaa syyllisyys, ajatus siitä ettei saa olla humalassa kun pitää skarpata ja muita vastaavia pieniä rautakangen lieveilmiöitä. Samalla kun käsi kaataa kuningas alkoholia kurkusta alas, aivot haraa vastaan. Lopputuloksena on maksimaalinen vitutus ja äärimmäisen kehno olotila.
Mä yritin. Mun piti ensin sivistyneesti siemailla pari lasia viiniä, mutta sehän meni ihan vituiksi. Tyhjennetyn viinipullon jälkeen oksensin ja sössötin sekavia siippani riemuksi. Muutamaa viikkoa myöhemmin pääsimme yhdessä lähtemään rilluttelemaan ja käytiin hankkimassa hervoton darra. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä.
Juominen ei ole enää kivaa, krapula ei ole enää kivaa
Me, minäkin, jouduimme myöntämään tappiomme. Juominen ei ole enää kivaa, krapula ei ole enää kivaa eikä sitä voi edes korjata. Sen sijaan että pyhittäisi päivän yleiselle notkumiselle sipsipussin ja pizzalaatikon kanssa ja nauraisi edellisillan toilailuille, on vain aivan jäätävä olo ja kauhea ikävä lasta. Paradoksaalista kylläkin, en pienestä sievästä hiprakastani huolimatta saanut edes nukuttua koko yönä kun Junnu ei ollut minua herättämässä. Eikä mikään noista illan aikana todistetuista kootuista hauskoista hetkistä naurattanut enää tippaakaan seuraavana päivänä. Lisäksi myös vaatimus alkolukon asentamisesta Facebookiin alkoi tuntua ihan kohtuulliselta idealta.
Ei vaan onnistu enää. Olemmekin pakonsanelemana päättäneet alkaa boikotoimaan Alkoa ja etsiskelemään uutta, vähemmän elimistölle myrkyllistä harrastusta, johon voisimme paneutua. Selkeästikin asia on niin, ettei oikein mitään harrastusta voi jatkaa välillä harjoittelematta ja näin ollen olemme juomisessa niin paskoja, että on pakko vaihtaa lajia. Vielä vain on hieman auki, onko se laji mahdollisesti pitsinnypläys, golf, murtomaahiihto, sukkien kutominen, veneily vaiko mikä.
Ehdotuksia otetaan vastaan.
Samantha rakastui päätäpahkaa ekalla vilkaisulla, paksuuntui vahingossa, räjähti kesällä 2012 ja nyt pyörittää pientä perhettä, johon kuuluu tavismutsi itse, Mussu ja Junnu. Miten tässä näin kävi ja miten tässä vielä käy?
Teksti on julkaistu alun peri Samanthan Läpäläpämaa-blogissa 27.11.2012 otsikolla Mamma riivaa.
