Viimeksi päivitetty 18.3.2024
VIIKKO alkoi rauhallisesti, kävimme vaunulenkeillä, otimme päiväunia ja söimme hyvin.
Sain kerättyä maitoa talteen luovutettavaksi kiitettävästi, ja tästä sekä tiheästä imemisestä johtuen maidon määrä on kasvanut tasaisesti, loppuviikosta kuohuen vesiputousten lailla, valuen hallitsemattomasti joka paikkaan. Pakastin alkoi täyttyä sekä luovutettavista, että omiin tarpeisiini pumpatusta maidosta.
Poikani on äärimmäisen taitava vaipan täyttäjä, ja useamman katastrofin jälkeen päädyimme vaihtamaan merkkiä sellaisiin vaippoihin, joita oli useammassa äitiysblogissa suositeltu vuotamattomiksi. Tämän voin nyt itsekin tyytyväisenä todistaa, vaikka vaippabudjetti nousikin hieman hinnan vuoksi.
Ensimmäinen vaippaihottuma järkytti mieltäni ja päädyin kaatamaan kaiken ylimääräisen maidon poikani kylpyveteen, sillä äidinmaidon sanotaan olevan ihmeainetta, kuulemma yhtä hyvää ihottuman hoitoon kuin 1 % kortisonivoide.
Tiedä sitten, johtuiko se maitokylvyistä, sinkkivoiteesta, talkista, ilmakylvyistä vai kaiken yhdistelmästä, mutta selvisimme ensimmäisestä ihottumasta voittajina.
MYÖS poikani isä oli yhteydessä ja soitti meille viikon aikana. Lupaamaansa kahteen kertaan hän ei yltänyt, mutta kertakin on tyhjää parempi.
Kolmeviikkoisen vauvan kanssa puhelut ovat hieman yksipuolisia, vaikka pikku-ukko on muutaman jokellusäänen jo päästänytkin, ja neuvoin exääni lainaamaan tai ostamaan muutaman lastenkirjan, joita hän voisi puhelun aikana lueskella.
Näin poikani kuulee ruotsia ja isällänsä on jutunjuurta. Varhaiskasvattajana tiedän, miten tärkeää lukeminen on lapsen kehitykselle, ja olemme myös täällä päässä aloittaneet lukemisen jo ensimmäisestä viikosta lähtien.
MUTTA sitten viikkoon tuli käänne. Kävimme neuvolassa rutiinitarkastuksessa. Pituus, paino ja pään ympärys olivat kaikki keskikäyrällä, neuvolan hoitaja ihaili poikani jäntevyyttä ja tarkkaavuutta, sekä hyvää ihoa.
Kerroin, että hän osaa jo kääntyä hallitusti vatsalta selälleen, ja pääkin pysyy tukematta pystyssä pitkiä aikoja. Poikani nukkuu yöt hyvin ja syö mallikkaasti, kaikki tuntui olevan oikein hyvin.
Hoitaja mainitsi silmien olevan vielä aavistuksen kellertävät, jonka olin itsekin huomannut, vaikka väri olikin vaalentunut viikkojen kuluessa, eivätkä bilirubiiniarvot olleet vaatineet syntymän jälkeen valohoitoa.
Olin huomannut vatsassa pitkulaisen pigmenttijäljen, joka tulee ja menee omia aikojaan, välillä ollen tosi näkyvä ja välillä haalistuen täysin pois, ja kyselin, mikä se voisi olla.
Hoitaja sanoi kirjoittavansa havainnot sekä silmistä että vatsan jäljestä ylös lääkärille, joka tutkisi poikani ensikerralla. Lähdimme tyytyväisinä kotiin.
SEURAAVANA aamuna olin saanut Maisaan viestin. Meidän tulisi lähteä Jorviin lasten päivystykseen näyttämään silmiä sekä vatsan jälkeä.
Tämä tuli minulle yllätyksenä, sillä olin luullut, että riittää, että lääkäri katsoo tilanteen seuraavalla neuvolakäynnillä, joten tietysti säikähdin valtavasti uutta käännettä.
Päivystys on minulle sellainen paikka, että sinne mennään vain, kun tilanne on erittäin kiireellinen.
Odotellessamme luovutusmaidonhakijaa ehdin imettämisen lomassa seikkailemaan internetin ihmeellisessä maailmassa, ja tietysti kaikki sieltä löytynyt oli mahdollisimman vakavaa elinsiirrosta sydänvikaan ja maksakirroosiin.
Yritin pysyä rauhallisena ja järkeilin, että lapseni on kasvanut normaalisti, syö ja nukkuu hyvin, on päivittäin hereillä jo useamman tunnin putkeen ja leikkii ja tavoittelee leluja, ja on todellakin äärimmäisen taitava vaippahommissa, ei kai hänellä voi olla mikään kovin huonosti.
LÄHDIMME Jorvia kohti. Matka sujui helposti ja bussi jätti meidät suoraan päivystyksen eteen. Pääsimme suoraan tutkimushuoneeseen, jossa vauvojen kalterimainen pinnasänky monitoreineen kylmäsi minua.
Ystävällinen hoitaja rupatteli mukavia ja komensi minua olemaan menemättä nettiin ensikerralla. Lapseni paino tutkittiin ja hoitaja tarkisti hänet päällisin puolin ennen lääkäriä, sekä laittoi anturin jalkapohjaan mittaamaan pulssia.
Lääkäri kuunteli sydämen ja keuhkot, tarkisti vatsan ja silmät, eikä vaikuttanut olevan kovin huolissaan, mutta halusi kuitenkin vielä erikoislääkärin mielipiteen.
Erikoislääkäri teki samat tutkimukset, kuin lääkärikin, ja totesi heti sydämen ja keuhkojen olevan kunnossa. Hän määräsi tukon verikokeita sekä valokuvan vatsan jäljestä lähetettäväksi analyysiin.
Ihana labrahoitaja tuli ottamaan verikokeet, lapseni itki sydäntä särkevästi, mutta onneksi nukahti kesken toimituksen ja saimme kaikki näytteet talteen.
Ehdin imettää hetken, kun lääkäri jo tulikin kertomaan, että näytteet olivat normaaleita ja saisimme lähteä kotiin. Valokuvasta tulisi vastaus seuraavalla viikolla, ja tuloksesta riippuen tulisimme joko uudelleen näytille, tai sitten kaikki olisi kunnossa.
Lääkäri kuitenkin oli sitä mieltä, että aihetta huoleen ei ollut ja värinmuutos olisi vain ihon pinnalla.
KOKEMUS ravisteli minua ja ihanaa vauvakuplaani, enkä pystynyt tämän jälkeen enää lukemaan mitään lapsiin liittyvää ikävää uutista ilman kyyneleitä.
Ajatus siitä, että jotakin tapahtuisi pienelle vauvalleni oli hirveä, vaikka samalla tiedän, että elämässä tulee vastaan kaikenlaista ja se tapahtuu, mitä ei voi estää.
Mummoni sanoisi, että ”antaa hevosen surra, sillä on isompi pää”, ja hopeareunuksena ajattelin, että ainakin nyt tiedän missä lasten päivystys on, mikäli sinne pitäisi joskus mennä kiireellä.
PÄÄTIN, etten voi antaa epävarmuudelle valtaa, ja ahdistusta helpottamaan, tai kenties lisäämään kävimme ravintolassa entisten työkavereideni kanssa.
Kävimme myös kahvilassa sekä kirpputorilla, ja reissut onnistuivat aika hienosti. Pääsimme myös kokeilemaan imettämistä julkisesti.
Sekä ravintolassa että kahvilassa oli mielestäni häiritsevän kova meteli ihan vain puheensorinan vuoksi.
En ole ennen hoksannut, miten paljon ääntä aikuiset ihmiset pitävät vain puhuessaan, ja viivyimme vain hetken vauvani herkkien korvien vuoksi.
Minun täytyy ostaa hänelle kuulosuojaimet seuraavaa kaupunkireissua varten, vaikka voi olla, että ylireagoin hieman päivystysreissun säikäyttämänä.
VIIKKOMME oli melkoista ylä- ja alamäkeä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Viime yönä nukuimme makeasti yli kahdeksan tunnin unet, joiden aikana heräsimme syömään vain kerran.
Sain myös poikani toiselta kummitädiltä hänen vanhan kantoreppunsa, joka mullisti arkeni totaalisesti. Olen kyllä saanut huushollattua normaalisti, pyykit on pesty, tiskit laitettu ja robotti-imuri pitää huolen lattioista, mutta koulutöihin keskittyminen on ollut hyvin haastavaa.
Opiskelutyylini on sellainen, että koulutöitä aloittaessani teen hommia koko päivän unohtaen syödä ja käydä vessassa, helposti 12 tuntia putkeen. Tämä ei tietenkään enää käy päinsä ja olenkin joutunut omaksumaan uuden opiskelutyylin.
Reppu helpottaa monumentaalisesti, sillä lapseni rakastaa nukkua sylissä, ja itsekin kaipaan häntä kovasti, mikäli hän ei ole käsieni ulottuvilla.
Hänen nukkuessaan olen juuri ja juuri ehtinyt pitää kodista huolta, mutta herättyään en ole enää voinut keskittyä koulutöihin. Nyt voin kuitenkin laittaa hänet reppuun, lastenlauluja taustalle ja YouTubesta akvaariokaloja uimaan yhdelle näytölle.
Hän katselee ympärilleen ja yrittää kohdistaa katsettaan kaloihin, välillä otamme eväs- tai rupattelutauon ja sitten hän nukahtaa syliin. Näin voin jatkaa ilman suurempia keskeytyksiä opiskelujani.
EN TIETENKÄÄN halua häntä akvaariokalojen voimalla kasvattaa, enkä opettaa riippuvaiseksi ruudusta.
Minun on kuitenkin jatkettava opiskelujani äitiyslomalla ja pysyttävä luokkani mukana, sillä en voi jättää opintojani kesken siihen asti, että palaan takaisin töihin.
Pystyn juuri ja juuri olemaan sekä yksinhuoltajaäiti että opiskelemaan, mutta jos odotan töihin paluuta, minulla tulisi olemaan kolme päätoimista asiaa, tärkeimpänä tietysti äitiys, mutta opiskelun lisäksi myös työt.
Tämä lienee mahdottomuus, joten järkeilin, että kalojen katselu silloin tällöin on välttämätön, mutta onneksi suhteellisen pieni paha.
