Viimeksi päivitetty 26.2.2024
SYNNYTYKSEN käynnistys oli sovittu tasan viikon päähän lasketusta ajasta, kun edeltävänä yönä soitin Naistenklinikalle kipeiden supistusten vuoksi. Ne eivät kuitenkaan tulleet tarpeeksi tiheästi, ja jäin kotiin odottamaan aamupäivän käynnistysaikaa kätilön ohjeen mukaan.
Supistukset kestivät koko yön n. 10 minuutin välein, eikä nukkumisesta tullut mitään. Itse synnytys tuntui silti vielä kovin kaukaiselta, ja tiesin, että käynnistyminen voisi viedä päiviä.
Lapsuudenystäväni ja turvaihmiseni oli tulossa junalla pohjoisesta tukihenkilökseni synnytykseen, ja äitini oli ollut jo viikkoja luonani auttamassa ja odottamassa ensimmäisen lapsenlapsensa syntymää.
Aamulla hyppäsimme äitini kanssa Kela-taksiin ja ajelimme Naistenklinikalle, jonne ystäväni saapui hetken kuluttua suoraan junasta. Äiti lähti kotiini odottelemaan ja ystäväni jäi tuekseni.
Olin pyytänyt häntä tukihenkilökseni jo viime kesänä saadessani tietää raskaudestani, ja minulle merkitsi todella paljon, että hän pääsi tulemaan paikalle.
KÄYNNISTYS aloitettiin asentamalla jännittämäni ballonki, josta en ollut kuullut mitään hyvää.
Asennus ei sattunut, eikä oikeastaan ollut edes kovin epämukavaa, mutta välittömästi asentamisen jälkeen minulle tuli huono olo ja oksensin useamman kerran. Näin voi ilmeisesti käydä toisinaan, ja kätilö ehdotti, että ballongin nestemäärää pienennettäisiin, jotta oloni olisi mukavampi.
Ajattelin kuitenkin tulleeni synnyttämään, synnytyksessä ei kuulu olla mitenkään erityisen mukavaa, ja olin päättänyt synnyttää saman päivän sisällä, joten pyysin kätilöä jättämään ballongin sellaiseksi kuin se oli.
Myös pyörätuolista kieltäydyin, sillä huoneeni oli tutkimushuoneen lähellä ja liike lukemani mukaan vauhdittaa synnytystä. Kätilö kehui minua sitkeäksi ja sanoi, että hyvässä lykyssä ballonki vaikuttaisi neljässä tunnissa, mutta siihen voisi mennä myös paljon kauemmin.
HUONEESSA supistukset muuttuivat kipeämmiksi ja alkoivat nopeasti tulla melko tiheästi, ja sain kokeilla tens-laitetta, josta tulikin pian paras ystäväni. Hoitaja toi myös lämpöpussin, sillä edelleen supistukset tuntuivat lähinnä alaselässä.
Yritin käydä lepäämään hetkeksi nukkumatta jääneen yön jälkeen, mutta supistukset kovenivat kovenemistaan, ja lopulta pyysin ystävääni soittamaan hoitajan huoneeseen, sillä minulla alkoi olla jo todella kipeä olo. Oksentaminen oli kuitenkin onneksi laantunut.
Hoitaja tuli tarkistamaan tilanteen ja ballonki irtosi vain 2,5 tunnin jälkeen. Sain ilokaasua, mutta se ei oikeastaan tehnyt itse supistuksille mitään, olo oli kyllä supistusten välissä hauska.
Ballongin irrottua ajattelin supistusten laantuvan hieman, mutta ne tihenivät ja tulivat jo n. 2 minuutin välein, ja hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen tarkistamaan kohdunsuun tilanteen ja kalvojen puhkaisuun.
Kävelin vaivoin ja muutaman metrin matka omasta huoneestani tutkimushuoneeseen muuttui todella pitkäksi. Jouduin pysähtymään useamman kerran vastaanottamaan supistuksia.
KAPUSIN tutkimuspöydälle jotenkuten ja olinkin jo kuusi senttiä auki! Kalvot puhkaistiin ja vauvan päähän asennettiin anturi mittaamaan sykettä. Kaikki tapahtui nopeasti ja pysyin hädin tuskin matkassa siinä, mitä minulle tehtiin.
Kalvojen puhkaisu ei sattunut yhtään, ja vaikka olisi sattunutkin niin supistukset olivat niin kovia, etten olisi sitä varmaan edes ymmärtänyt. Anturiinkin olin jo netissä tutustunut hyvissä ajoin ennen synnytystä, joten ymmärsin, miksi sellainen laitettiin.
Supistukset kovenivat saman tien. Ne eivät tuntuneet enää lakkaavan ollenkaan, ja minut vietiin pyörätuolilla synnytyssaliin.
Muistan ajatelleeni matkalla, että mahdoin olla stereotyyppisen synnyttäjän näköinen vääntyillessäni pyörätuolissa ja hoitajan kiidättäessä minua pitkin käytäviä.
OLIN ajatellut synnyttäväni ammeessa, tai ainakin olevani siellä avautumisvaiheessa, mikäli kestäisin. Jos en kestäisi, ei minulla ollut mitään lääkkeellistä kivunlievitystäkään vastaan.
Saliin päästessäni supistukset olivat niin hirveitä, etten enää olisi uskaltanut lähteä kokeilemaan allasta, vaan sain epiduraalin.
Senkään laittaminen ei sattunut, mutta tutkimuspöydälle nouseminen oli miltei mahdotonta, ja paikallaan pysyminen supistusten aikana ilman tens-laitetta pelkän ilokaasun avulla oli melkoinen kokemus.
Hengitin kaasua taukoamatta ja yritin muistuttaa itseäni pysymään rentona ja rauhallisena. Epiduraali osui laitettaessa johonkin hermoon niin, että oikea jalkani alkoi tanssia itsekseen, mikä teki paikallaan pysymisestä vielä haastavampaa.
Laittamiseen ei kuitenkaan mennyt kauaa, ja vaikutus kuulemman alkaisi noin vartissa. Pyysin ystävääni kellottamaan tuon vartin, ja jatkoin ilokaasun hengittelyä.
VARTIN kuluttua olin taivaassa! Kivut hävisivät täysin, niin rento olo minulla ei ollut ollut kuukausiin. Tunne oli ihmeellinen, ja yritin ottaa pienet nokoset.
Kätilö laittoi oksitosiinitipan pitämään supistuksia yllä ja tunnin kuluttua ne alkoivat tuntua epiduraalin läpi. Kätilö antoi niiden kovetessa pian toisen annoksen epiduraalia.
Tästä seurasi omituinen kutinareaktio, toinen silmä meni punaiseksi ja raskaaksi ja myös vauvan syke hidastui.
Kätilö pyysi minua kokeilemaan erilaisia asentoja vauvan helpottamiseksi, ja vaikka raajani olivat täysin hyytelöä, vääntäydyin väkisin kätilön ehdottamaan asentoon.
Syke palasi pian normaaliksi ja kätilö vakuutti myös kutinan olevan normaali reaktio. Olin kahdeksan senttiä auki. Sitten yhdeksän, ja lopulta täydet kymmenen.
KÄTILÖ antoi ohjeita hyvään asentoon lantion avaamiseksi, ja alkuperäinen suunnitelmani ponnistaa kyykyssä vaihtui pian selinmakuuseen kätilön tutkiessa ja saadessani luvan pikkuhiljaa antaa ponnistusten tulla.
Enää en olisi ehkä muuhun asentoon päässytkään, sillä jo ennen kuin sain luvan ponnistamiseen, tunsin vauvan pään tulirenkaana.
Epiduraali vaikutti vielä, ja ilokaasunkin kanssa aloin olla ystävällisissä väleissä, mutta kipu tuli molempien läpi mukanaan valtava ja yllättäväkin ponnistamisen tarve.
Kätilö antoi vielä pudendaalipuudutuksen, joka ei sekään varsinaisesti sattunut, mutta tunsin kyllä, kun se neulalla laitettiin. Siitä sain rohkeutta ponnistaa, vaikka en tiedä ehtikö se oikeasti vaikuttaa vai oliko vauvan pää jo niin alhaalla, että tulirengas oli laantunut.
Tukka kuulemman näkyi jo puudutusta vielä laitettaessa, vauvallani olisi siis tukkaa!
SAIN luvan ponnistaa, ja kuuden minuutin kuluttua vauvani syntyi vauhdilla, rullaten kuperkeikalla kätilön käsiin.
Ponnistamisen tarve oli niin kova, että kätilö ei ehtinyt pyytää minua hidastamaan, kun koko vauva oli jo pyörähtänyt maailmaan, enkä tuntenut varsinaisesti mitään kipua ponnistaessa.
Katsoin ystävääni pöllämystyneenä ja ihmettelin, että ”oliks se siinä?!?”. Kätilö nosti vauvan nähtävilleni, ja ajattelin, etten ollut ikinä nähnyt mitään niin ihanaa, miten olinkin saanut noin suloisen lapsen!
NOPEAN ponnistusvaiheen vuoksi sain toisen asteen repeämiä, ja minua tikattiin noin tunnin ajan samalla, kun vauvani lepäsi rinnallani rauhallisena nokkien ja hamuillen tietään ensimmäiselle aterialle.
Tikkaaminenkaan ei sattunut, ja lääkäri laittoi aina lisää puudutetta, mikäli tunsin neulan vähänkään.
Kätilö pahoitteli repeämiäni, mutta hän ei ollut ehtinyt ohjata minua hidastamaan, enkä olisi itsekään varmasti ehtinyt tai ymmärtänyt hidastaa kehotuksesta huolimatta. Repeämät kyllä paranevat!
LOPULTA minut oli kursittu kokoon ja pääsin kokeilemaan imettämistä. Pieni ihmeeni nappasi heti hyvän imuotteen ja herkutteli hartaasti seuraava tunnin, jonka jälkeen hänet pestiin ja punnittiin, ja pääsin myös itse suihkuun.
Vauvalla oli kaikki mahtavasti, pituutta 52 cm ja painoa 3406 g, ja kuten olin uhonnut, hän syntyi saman vuorokauden sisällä. Pääsimme perhepesähotelliin nauttimaan ensimmäisistä yhteisistä päivistä.
Kaiken kaikkiaan antaisin synnytykselle, kätilöille ja Naistenklinikalle täydet 10/10 pistettä. Upea kokemus, voisin mennä uudestaankin, ja olen äärettömän kiitollinen siitä, miten hyvin kaikki sujui!
