Viimeksi päivitetty 19.2.2024
LASKETUSTA ajasta on noin viikko, eikä poikaa näy missään. Sain lasketulle päivälle lääkäriajan käynnistyskontrollia varten, ja se sovittiin tasan viikon päähän osin omasta halustani antaa synnytyksen käynnistyä itsekseen, osin siksi, että kätilön mielestä käynnistäminen oli turhaa aiemmin kaiken sujuttua niin hyvin.
Kätilö ärsytti kohdunsuuta pyynnöstäni, kiristelin hampaitani ja muistutin itseäni siitä, että sen hetkinen ”ärsytyskipu” olisi pientä sen rinnalla, mitä viimeistään viikon päästä tapahtuisi. Kohdunsuu oli hieman auennut ja jonkinlaista kypsymistä havaittavissa, onneksi.
Keskustelimme käynnistysmenetelmistä ja siitä, kauanko luultavasti kestäisi käynnistyksen alkamisesta siihen, kun vauva olisi maailmassa.
PALASIN kotiin, ja aloitin lypsyoperaation, sillä kätilön kertoman mukaan se olisi ainoa keino vauhdittaa synnytyksen käynnistymistä.
Olin toki lypsänyt siihenkin asti päivittäin jo muutaman viikon, mutta en ollut säästänyt maitoa tai tarkastellut määriä. Nyt hain kuitenkin apteekista pieniä lääkeruiskuja, ja säästin päivittäin keräämäni maidon pakasteeseen.
Kokeilin myös rintapumppua, mutta käsinlypsy oli minulle huomattavasti tehokkaampi menetelmä. Pumppuun aion palata sitten, kun vauva on syntynyt.
Minulla on myös ollut haaveissa lahjoittaa maitoa äidinmaitokeskukselle, mikäli kehoni olisi yhteistyöhaluinen, ja tämänhetkisen tilanteen perusteella navetassani tuntuu olevan muutama varsin innokas asukki.
Lypsäminen on jännittävää. Ajatus siitä, että kehoni tuottaa ravintoa on omituinen, mutta päivittäisen maitomäärän mittaaminen ja säästäminen on hauskaa, ja siitä on muodostumassa pienimuotoinen kisa pääni sisällä. Montako milliä tänään, oliko enemmän kuin eilen?
LYPSYLLÄ on myös aikaa ajatella itse imettämistä. Tiedän, että imettäminen ei aina onnistu syystä tai toisesta, ja voi olla aluksi kivuliastakin, mutta olen opiskellut imetystekniikoita, imuotetta ja jopa nappasin Facebookissa mainostetun ilmaisen imetysneuvonta-ajan vastavalmistuneelta imetysohjaajalta, ja sain rutkasti hyviä vinkkejä.
Ohjauksen jälkeen rakensin ihanan imetyspesän sohvalle pumppuineen, välipaloineen ja puklurätteineen, ja oloni on itsevarma. Mahtaako olla sitä samaa naiivia itsevarmuutta, kuin koko raskautta ja synnytystäkin kohtaan.
Muuten ajattelen imetystä täysin luonnollisena asiana, jota en aio, tai en ainakaan haluaisi häpeillä missään seurassa. En toki halua ronskisti paljastaa itseäni pitkin kyliä, vaan opetella tekniikkaa siten, että pystyn suorittamaan imetyksen helposti ja matalalla profiililla silloin ja siellä, missä lapseni on nälkäinen.
TÄLLAINEN ”häpeämätön” ajattelu on raskauden aikana tullut muutoinkin tutuksi, sillä kehoni ei enää ole yksin minun, ja joudun jatkuvasti puhumaan erilaisista kehoni toiminnoista neuvolassa, sekä ihmisten kysellessä.
Kehollani on selvä tehtävä, ja viimeistään synnytyksessä karisee viimeinenkin kaino osa ihan luonnostaan kipujen myötä. Tämä osa saa kuitenkin luvan palata synnytyksen jälkeen takaisin, sillä vaikka kehoni ei enää olekaan mysteeri itselleni, soisin että sen ei tarvitsisi olla aivan avoin kirja kaikille muille.
Varsinainen synnytys ei sekään vielä ahdista tai pelota pahemmin, ennemmin välillä huomaan ajattelevani, että: ”Oho, olenko tosiaan raskaana”, jota seuraa ajatus: ”Oho, pitääkö minun tosiaan synnyttääkin”.
MAHDOLLINEN käynnistys on ainoa hienoisesti stressaava asia, sillä siitä en ole kuullut mitään hyvää keneltäkään, vaikka iso osa synnytyksistä joudutaan käynnistämään, eikä mitään syytä stressiin kätilön ja neuvolan mukaan ole.
Tämä on varmaan niitä asioita, joista olen itse lukenut vain negatiivista, ja toivon, että mikäli käynnistykseen itse joudun, minulla on siitä paljon hyvää kirjoitettavana jälkeenpäin!
Raskaus on myös sujunut niin hyvin ja olen ensimmäisen kerran elämässäni saanut olla aidon ihastuksissani siitä, mihin kroppani pystyy, että tietysti toivoisin vielä viimeisen vaiheen sujuvan itsestään ilman lääkärin väliintuloa.
Olen joka ilta vakuutellut itselleni, että aamuun mennessä tapahtuu jotakin ja huomenna synnytys varmasti alkaa. Joka aamu olen kuitenkin joutunut heräämään enemmän tai vähemmän turhautuneena omasta sängystäni.
Edellisenä yönä olin jo hyppiä riemusta, kun heräsin kesken unien kipeään supistukseen. Niitä tuli muutama, mutta sitten ne loppuivat yhtä mystisesti kuin alkoivatkin, ja seuraava päivä oli taas melko tyyntä.
Hyvää siinä oli se, että kyseessä oli vihdoin selkeästi supistus, se alkoi alaselästä ja säteili alavatsalle, ja koko vatsa kovettui.
Minulla on tähän mennessä ollut vain alaselässä tuntuvia kipuja, joita minun on ollut vaikea mieltää oikeiksi supistuksiksi neuvolan vakuutteluista huolimatta. Hassua, miten kova kipu voikin piristää mieltä!
ON KUITENKIN olemassa yksi vähemmän ihana, äärimmäisen koominen kipukokemus, joka on tosin jatkunut koko raskauden ajan, mutta muuttunut pahemmaksi viimeisten päivien myötä. Liitoskivut!
Tarkemmin, vauvan painuessa yhä syvemmälle lantioon, aiemmin niin ystävällisissä väleissä olleet häpyluun puolikkaat eivät tule enää yhtään toimeen keskenään…
Silloin tällöin kuuluu lantiosta kauhea paukahdus, kun luut ottavat yhteen, eikä niistä enää valitettavasti ole tueksi toisilleen, saati minulle, ja sovittelijana toiminut häpyliitoskin tuntuu kyllästyneen kaikkeen.
Niinpä erinäisiin normaaleihin ihmisasentoihin mennessäni joudun miettimään hyvin tarkkaan ensinnäkin, pystynkö siihen asentoon menemään, paljonko asentoon meneminen sattuu, ja miten ihmeessä sieltä pääsee enää takaisin ylös.
Tällaisia asentoja ovat vaikkapa istuminen tai makaaminen, joten mistään akrobaattisista suorituksista ei ole kysymys.
Myös kävelyä joutuu pohtimaan uudella tavalla, ja vessareissulla kannattaa samalla käydä jääkaapin kautta, sekä hakea kaikki tarvittavat tavarat käden ulottuville, sillä kaikki tuntuu olevan hyyyyyyyvin kaukana.
TÄMMÖINEN toimintakyvyn heikkeneminen on tietysti hiukkasen turhauttavaa, mutta saan myös naureskella tilanteelle päivittäin. Onhan se nyt hupaisaa, että sohvalta ei enää pääse ylös normaalisti, vaan jalka pitää nostaa tai työntää kädellä lattialle.
Myöskään istuminen tai makaaminen missä tahansa asennossa ei käy, vaan asento haetaan sen mukaan, kuinka pahoissa riidoissa häpyluun puolikkaat sillä hetkellä ovat.
En ollut ymmärtänyt, että viimeisillään raskaana se ei olekaan välttämättä vatsan koko, joka tekee liikkumisesta hankalaa, vaan nimenomaan toisiinsa kyllästyneet luut.
Nyt iltaa kohti alaselän pikkusupistukset ovat taas hieman kiihtyneet, ja vaikka vielä huomenna joutuisin heräämään yhä yhtenä ihmisenä, ensi viikkoon mennessä pääsen vihdoin kirjoittamaan synnytyksestä, käynnistettiinpä se tai ei! Toivottakaa onnea!
