Viimeksi päivitetty 9.8.2023
Synnytyksiä minulla on takana kaksi, mutta tässä haluan kertoa toisesta synnytyksestäni. Ensimmäinen synnytys oli huonompi kokemus, joten keskitytään korjaaviin, positiivisempiin tuntemuksiin!
Synnytys käynnistyi varhain äitienpäivän aamuna
Synnytykseni käynnistyi aamuyöllä äitienpäivänä. Olin jo aiemmin viikolla vitsaillut terveydenhoitajalle, että katsotaanko kun teen kakkupohjan äitienpäiväksi, niin sieltähän se pikkukaveri tulee ennen, kun ehdin kakkua syömään.
Näin myös kävi! Kakku jäi täyttämättä ja syömättä, kannoin sen seuraavalla viikolla kompostiin esikoisen hampaanjälkien koristaessa sokeripohjan reunaa…
Aamuviiden aikaan alkaneet säännölliset supistukset muuttuivat tiheämmiksi aamun tunteina. Kahdeksan maissa herättelin perhettä pikkuhiljaa, järjestin esikoiselle hoitopaikkaa ja yritin syödä miehen paistamia äitienpäiväpekoneita, jotta saisin edes jotakin energiaa. Kivuliaiden supistusten ohessa ei kyllä oikein ruoka maittanut!
Seurailin, tuleeko lapsivettä, mutta sitä ei tuntunut edes tihkuvan. Supistukset olivat kuitenkin rajuja ja olin varma, että synnytys on käynnissä. Tuntui samalta, kun esikoisenkin synnytyksen käynnistyessä. Supistukset tosin eivät ehkä olleet aivan yhtä kivuliaita.
Sairaalamatkalla supistukset taukosivat
Kymmenen maissa olimme saaneet esikoisen hoitoon ja suunnistimme kohti sairaalaa. Matkan puolivälissä totesin yhtäkkiä, että ohops, supistukset loppuivat. Hämmentyneenä sitten jatkettiin matkaa.
Saattaa olla, että automatkan aikana tulin stressanneeksi sitä, miten mies otetaan synnytykseen mukaan, koska oli korona-aika. Stressaaminen voi kuulemani mukaan viivästyttää synnytystä.
Hieman ennen sairaalaa supistukset taas jatkuivat ja pääsimme tarkkailuun. Jopa mies päästettiin mukaani, vaikka koronarajoituksissa tuolloin olikin, ettei tukihenkilöä oteta mukaan ennen saliin menoa.
Anturi pomppelehti pois paikoiltaan, sektion mahdollisuutta väläytettiin
Istuin käyrillä jonkin aikaa, anturi pomppi koko ajan pois paikoiltaan ja käytin suurimman osan ajasta anturin takaisinvirittämiseen. Pääsimme noin tunnissa saliin, jossa olin 5 cm auki. Vatsan päällä oli edelleen monitorilaite, joka mittasi vauvan sykettä.
Kätilö tuli hössöttämään, että sykkeet ei kuulu kunnolla, täytyy pohtia sektion mahdollisuutta. Suutuin, koska itse tunsin vauvan liikkeet hyvin ja tiesin, että ei ollut mitään hätää. Sektio oli synnytyksen osalta suurin pelkoni, sektioon en missään tapauksessa tahtonut joutua.
Kävin aiheesta myös pelkopoliklinikalla puhumassa ja tein etukäteen synnytystoivelistan, missä korostin, että sektio on täysin viimeinen vaihtoehto.
Itse tiesin hyvin, että anturi vain pomppi pois pinkeän, vauvaa täynnä olevan vatsani päältä. Lääkärin tultua paikalle tarkastamaan tilannetta, hän oli samaa mieltä, rauhoitteli ettemme joudu sektioon ja puhkaisi samalla kalvot, jotta sai anturin laitettua vauvan päähän kiinni. Olin helpottunut.
”Ehdottomasti ilman epiduraalia”
Hengittelin supistusten aikana ilokaasua, joka auttoi ihan mukavasti. En kokenut siitä päihdyttävää oloa, mutta kivun suurin terä pehmeni. Rutistelin supistusten aikana myös miestä kädestä niin, että hänen käteensä jäi valkoiset painaumat sormistani…
Olin päättänyt, että haluan synnyttää ehdottomasti ilman epiduraalia, sillä epiduraalista minulla oli ensimmäisestä synnytyksestäni huonoja kokemuksia.
Paraservikaalia kuitenkin pyysin, jonka lääkäri laittoi, kun olin reilut 6 cm auki. Puudute auttoi heti hieman ja oloni keveni.
Lepäilin aika rauhallisin mielin ja hengittelin ilokaasua kevyelti supistusten tullessa. Mies oli hermostuneempi kuin minä ja kuljeskeli edestakaisin sängyn viertä. Nukahdin jopa pieneksi hetkeksi ja havahduin siihen, että supistusten paikka tuntui jotenkin muuttuneen.
”Jakkaralle sitten vaan”
Olin suunnitellut jakkarasynnytyksen ja kätilö toikin huoneeseen jakkaran odottamaan. Sanoin kätilölle, että supistukset tulevat erilaisina ja hän tarkisti tilanteen. Olin jo täysin auki, mikä tuli hieman yllätyksenä. Kätilö totesi, että jakkaralle sitten vaan.
Sovittelin itseni istumaan ja mies tuli taakseni tukemaan ponnistusasentoani. Sain kehotuksen aloittaa ponnistaminen, joten saman tien ponnistin, kun supistus tuli.
Vauva jäi hieman pinteeseen ja sattui, mutta yritin hengitellä syvään ja odotin toista supistusta. Sen tultua ponnistin uudelleen ja vauva tuli maailmaan.
Onnistuin samalla huitaisemaan minua kiinni pidellyttä miestäni nenään, kun ponnistin vauvaa ulos. Saan vieläkin välillä kuulla siitä, miten mottasin häntä synnytyssalissa…
Ponnistusvaiheen kesto: 4 minuuttia
Ponnistusvaiheen kestoksi tuli vain noin 4 minuuttia. Ponnistusvaihe oli synnytyksen paras vaihe!
Vaikka sattuikin jonkin verran, oli ihanaa tuntea, että pystyin toimimaan itse vauvan maailmaansaattamiseksi ja konkreettisesti ponnistamaan hänet ulos. Kokonaiskesto synnytykselle oli noin 8h 30min.
Koronasäännöt ajoivat isän kotiin yöksi
Napanuora oli hyvin lyhyt ja vauva ylettyi vain vatsalleni. Tuore isä leikkasi napanuoran ja nostin sen jälkeen vauvan rinnalleni. Pirteä vauveli alkoi heti hapuilla rintaa. Sain synnytyksestä pari pientä nirhaumaa ja yhden ihan pienen repeämän, joihin tarvittiin pari tikkiä.
Kokonaisuudessaan kokemus oli ihan miellyttävä ja rauhallisempi kuin ensimmäinen synnytys. Ainoana kauhunhetkenä on sektion vilauttelu, mutta toisaalta tiesin silloinkin itse, ettei vauvalla ollut mitään hätää.
Se kyllä harmitti, ettei isä saanut jäädä yöksi kanssamme koronasääntöjen takia. Yö meillä kuitenkin meni mukavasti torkkuen ja välillä hieman maitoa maistellen, seuraavana päivänä jo kotiuduimme perheen pariin.
Synnytys on positiivista kipua
Synnytys on mielestäni positiivista kipua ja sitä kestää ihan eri tavalla, kun tietää täysin mistä se johtuu ja se päättynee pian.
Ensimmäisessä synnytyksessä koin ikäviä tuntemuksia lähinnä ammattitaidottomasti käyttäytyneiden lääkärin ja kätilön vuoksi. Tässä toisessa synnytyksessä tällaisia tuntemuksia ei tullut.
Jokseenkin silti sektiota esille tuoneelle kätilölle suutuin, koska kyse oli tässä tapauksessa ainoastaan anturista, joka ei meinannut pysyä paikallaan, eikä siitä, että olisi ollut jotakin ongelmaa.
Koin, että pysyin hyvin mukana ja hallinnassa koko synnytyksen ajan, sekä olin rauhallinen.
Minusta oli tärkeintä mennä omaa kehoa kuunnellen ja juuri siihen hetkeen keskittyen. Synnytys oli kokemuksena positiivinen ja voimaannuttava aiemman huonomman kokemuksen jälkeen.
