Viimeksi päivitetty 5.12.2022
Elettiin elokuun alkua 2022. Aloin olla todella tuskastunut raskauteen. En fyysisesti, sillä olin voinut koko raskauden mitä mainioimmin, vaan henkisesti koska vauva oli hengaillut kohdussani melkein kaksi viikkoa yliaikaa.
Odotin jo kovasti että pääsisin tapaamaan esikoiseni. Olin kokeillut joogaa, meditointia, saunaa, seksiä, siivousta ja kävelyä. Tuloksetta.
Maanantaina synnytys todennäköisesti käynnistettäisiin, ja rukoilin mielessäni että vauva päättäisi tulla aiemmin.
Synnytystoiveena nopea ja lääkkeetön synnytys vesialtaassa
Haaveilin, että synnytys alkaisi pian supistuksista eikä menisi päiväkausia tuskissa, synnyttäisin vesialtaassa ja mahdollisimman luomusti jos mahdollista.
Perjantaiaamuna kuudelta supistukset viimein alkoivat. Ne alkoivat, kun nukuin, ja tajusin hitaasti että alavatsaani koski, sitten kipu lakkasi, ja kohta kipu alkoi uudestaan.
Pomppasin pystyyn. Supistukset alkoivat, vauva on pian tulossa!
Paitsi että eipäs ollut. Supistukset olivat epäsäännöllisiä koko päivän, kunnes ne säännöllistyivät iltapäivästä ja olo alkoi olla tukala.
Soitin lähimpään sairaalaan josta todettiin melko tylysti että synnytysosasto on täynnä, hakeudu jonnekin muualle.
Sairaalaan! Ja saman tien takaisin kotiin
Hylkäsin kiireiseksi tietämäni sairaalan, ja soitin hieman kauempana olevaan sairaalaan, jonka tiesin pienemmäksi paikaksi. Ystävällinen nainen kehotti saapumaan paikalle. Ei muuta kuin mies ja sairaalakassi mukaan ja menoksi!
Takaisinpäin ajo sujui minun puoleltani myrtynein mielin. Vauva oli edelleen mahassani. Supistukset olivat olleet edelleen liian epäsäännöllisiä, ja minun annettiin ymmärtää että pitäisi palata kotiin vielä odottelemaan.
Mieheni, joka on viilipytty, rauhoitteli minua ja lohdutteli. Olin tuskastunut kipujen takia, ja itkin kotona pettymystä kun vauva ei suostunut tulemaan. Sitten purin hammasta ja päätin keskittyä kivun lieventämiseen.
Hyppelin illan jumppapallolla, juoksutin kuumaa vettä selälleni niin että lämminvesivaraajasta loppui lämmin vesi, kävin saunassa ja pidin tens-laitetta selälläni ja kauratyynyä vatsallani.
Yöllä eivät enää tens ja tyyny auttaneet, mutta puristin patjan laitaa supistuksen tullessa ja uikutin. Mieheni oli seurannut tilannetta sivusta ja kysyi eivätkö supistukset ole nyt tulleet jo riittävän pitkään säännöllisinä.
Takaisin sairaalaan viiden tunnin säännöllisten supistusten jälkeen
Vilkaisin sovellusta, josta seurasin supistuksia, ja kahden tunnin sijaan olin sietänyt säännöllisiä supistuksia lähes viisi tuntia. Halusin olla varma ettei minua taas käännytettäisi kotiin!
Soitin sairaalaan, jossa olimme jo vierailleet, ja toisessa päässä minut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi.
Yö meni, lauantaiaamu koitti. Iltapäivä tuli, ilta meni. Yö tuli ja meni. Vauvaa ei huvittanut vielä tulla.
Olen kysynyt jälkikäteen mieheltäni, että mitä me teimme tuon ajan, ja vastaus oli vain että ”odottelimme”.
Tuo aika on hieman sumuista mielessäni, koska ajatus luomuna synnyttämisestä lensi romukoppaan aika nopeasti sairaalaan saavuttua. Sain kipupiikkiä, ilokaasua ja epiduraalin.
Vesialtaat olivat remontissa, mutta pääsin ammeeseen. Valitettavasti kivut olivat jo niin kovat ettei se auttanut niihin mitään.
Siispä pompin kyllästymiseen asti jumppapallolla koska se auttoi vähän, ja pelailimme välillä Yazzia mieheni kanssa jotta voisin edes hetkeksi unohtaa kivun.
Viimeinkin lupa ponnistaa – ”Hyvä Emmi!” kätilö hihkui.
Lopulta – lopultakin – sain luvan alkaa ponnistaa. Ponnistus tuntui jännältä, ja se oli juuri niin kuin kätilö neuvoi: ihan kuin yrittäisi työntää ulos valtavaa kakkaa.
Minulle tuli yllätyksenä miten ponnistus tulisi ohjata tiettyyn kohtaan, ja kätilön käsi auttoi keskittämään työntöä.
Olin alkuun hieman varovainen, tunsin jotenkin sisimmässäni että voisin työntää vielä eri tavalla mutta pelkäsin että repeäisin.
Kätilö kannusti minua mahtavasti ja annoin periksi tuntemukselleni. ”Hyvä Emmi!” kuului heti innostunut kätilön hihkaisu. Repeän jos repeän, ajattelin ja annoin mennä.
Pää vinossa synnytyskanavassa, vauva ei pääse etenemään
Kesken kaiken kätilö ilmoitti, että hän pyytää lääkärin paikalle, koska vaikutti siltä, ettei vauva pääse etenemään.
Lääkäri tuli, tarkasti tilanteen ja ilmoitti, että vauvan pää oli hieman vinossa synnytyskanavassa, eikä vauva siis pääsisi etenemään. Kätilön tulisi tehdä spinning babies -liikettä minulle.
”Okei, tuu sängyn reunalle polvilleen ja laske kädet lattialle.”
Anteeksi mitä? Missä on piilokamerat? Asennon korjaaminenkin sattuu, saatikka, että pitäisi tehdä noin.
Kätilö oli kuitenkin tosissaan, ja niinpä minut autettiin sellaiseen asentoon, jossa en ikinä kuvitellut raskaana olevani.
Siinä minä kannattelin itseäni ylösalaisin, ja kätilö hötkytteli liinalla roikkuvaa mahaani aina supistuksen tullen. Tätä tehtiin kolme kertaa, ja sitten mieheni nosti minut takaisin ylös.
Seuraavaksi minut laitettiin kyljelleen sängyn laitaa vasten, ja kätilö heijasi minua edestakaisin supistusten välissä. Tämä tuntui suorastaan rentouttavalta.
Hetken päästä lääkäri tuli tarkistamaan jälleen tilanteen, ja vauva oli kääntynyt oikeaan asentoon. Synnytys saattoi siis jatkua.
Tässä kohtaa olin kärsinyt supistuksista yli kaksi vuorokautta, olin lääkitty ja täysin uupunut koska en ollut nukkunut silmäystäkään. Annoin kuitenkin joka ponnistuksella kaikkeni, koska halusin vauvan syliini.
”On ehkä harkittava sektiota”
Kätilö kannusti minua hienosti, ja sain hänen tsemppaamisestaan voimaa. Sitten kätilö sanoi masentavimmat sanat:
”Tää vauva tulee aina yhden askeleen eteen ja ottaa kaksi taakse.”
Lääkäri kutsuttiin taas paikalle, ja he puhuivat kätilön kanssa siitä, miten väsyksissä olin ja miten vauva ei meinaa tulla.
Lääkäri nosti esille mahdollisuuden että jos vauva ei kohta ala tulla niin sitten täytyisi harkita sektiota. Olin valmis hyväksymään tämän koska olin jaksamiseni aivan äärirajoilla.
”Hyvä Emmi, just noin!” kätilö hihkui, kun jatkoin ponnistelua. En tiedä, mistä kaivoin voimia jatkaa, mutta blokkasin sektion mielestäni ja keskityin siihen, että se vauva syntyy nyt, koska on jo niin lähellä, että päälaki alkaa näkyä.
Huoneeseen alkoi tulla lisää ihmisiä, jotka kurkkasivat alapäähäni ja alkoivat myös tsempata. Mieheni, joka oli ollut hiljaa sivussa ja pitänyt kättäni, sanoi äkkiä että ”nyt ollaan lähellä”.
Sisimmässäni syttyi alkukantainen hehku
Sisimmässäni syttyi jokin alkukantainen hehku, ja huomasin että sisälläni oli vielä voimia vaikka luulin että kaikki oli annettu.
Pari kovaa työntöä ja yhtäkkiä ilmoitettiin että vauva on syntynyt, ja hänet laskettiin rinnalleni.
Tiedustelin pää pyörällä, kumpi tuli, kun ultrassa ei ollut oltu sukupuolesta aivan varmoja. Sain kuulla, että olin tuore äiti tyttärelleni.
Vauva ei parkunut kurkku suorana, vaan nökötti silmät auki mahallani maailmaa ihmetellen.
Kovasti hehkutettu mieltä pakahduttava rakkaus ei vyörynyt samalla sekunnilla ylitseni, vaan ensimmäiset sanani miehelleni taisivat olla ”tää vauva haisee ihan kummalta”.
Sisältäni hulahti verta sängylle
Aistin, että ihan kaikki ei ollut kohdallaan. Kätilöt painelivat mahaani, mikä sattui eri tavalla kovasti, ja istukan syntymisen jälkeen mahaani paineltiin edelleen ja tunsin miten joka painalluksella kipu salpasi hetkeksi henkeni, ja sisältäni hulahti verta sängylle.
Mieli toimii ihmeellisesti, ja tein siinä tilanteessa päätöksen keskittyä vauvaani. Muistan ajatelleeni, että kyllä he sitten ilmoittavat jos jotain on pahasti vialla.
Vauva taidettiin jossain kohtaa nostaa pois koska minulle annettiin ilokaasua.
”Nyt pitäis vielä kerran painella. Alapa hengitellä tota kaasua, ja ilmota sitten kun se kihahtaa päähän niin painetaan sitä kohtua vielä”.
Tein kuten käskettiin, ja jälkikäteen sain tietää että olin vuotanut yli litran verta ennen kuin vuoto saatiin tyrehtymään.
”Nelikiloinen mötkäle” – ja nolla repeämää
Peloistani huolimatta en ollut revennyt ollenkaan, vaikka vauva oli odotetun 3,5 kilon sijaan yli nelikiloinen mötkäle.
Supistukset alkoivat siis perjantaina aamukuudelta, ja vauva suostui lopulta syntymään sunnuntaina klo. 21.44.
Pääsimme pian perhehuoneeseen neitokaisen kanssa, ja aloimme saada onnitteluviestejä. Ja minä pääsin nukkumaan.
Synnytys oli siis melkoinen urakka, eikä lopputulos olisi ollut tämä ilman kätilöiden mieletöntä tsemppausta eikä mieheni rauhoittavaa läsnäoloa.
Minussa piilee valtava määrä voimaa
Annoinkin synnytykselle arvosanan 9/10, mikä ihmetytti vielä neuvolassakin, koska synnytys oli kaikkea muuta kuin nopea, lääkkeetön ja vesialtaassa tehty.
Näillä ei ollut merkitystä, koska tämän unohtumattoman kokemuksen jälkeen sain mielettömän palkinnon syliini ja elämäämme, ja sain tietää että minussa piilee valtava määrä (tahdon)voimaa.
Ja vaikka aluksi tuntui että tuskin välttämättä haluan uudestaan synnyttää, toimii luonto jännällä tavalla. Synnytyksestä on kirjoitushetkellä 3,5 kuukautta, eikä ajatus toisesta raskaudesta ja synnytyksestä tunnu yhtään pahalta. Päinvastoin.
Emmin tarina voitti Vau.fi:n marraskuussa 2022 järjestetyn synnytystarinakilpailun.
