Viimeksi päivitetty 31.1.2019
Meille kuuluu hyvää. Päivät kuluvat sairaalan keskolassa tyttäriä sylitellen, pieniä päitä hipsutellen ja vaippoja vaihdellen. Välillä harjoitellaan pullosta syömistä, välillä käydään rinnalla ihmettelmässä.
Suunniteltu sektio oli 16. tammikuuta ja sinä aamuna A, B ja C kohtasivat leikkurin kirkkaat valot kolmen minuutin sisään. Jokainen rääkäisi vuorollaan ja anestesialääkäri kertoi tarkkaan, miltä kukakin näytti. Kaikilla oli tukkaa, jokainen hengitti. Se riitti minulle.
”Onko ne hengissä?”, sopersin miehelleni, kun hän tuli heräämöön katsomaan minua. Olin voimaton, rikki ja täysin väsähtänyt. Menetin sektiossa paljon verta. Ahdistuin siitä, että minulla ei ollut leikkaussalissa minkäänlaista kontrollia tilanteessa. Se kuulostaa turhamaiselta ja tyhmältä, mutta tuntuu kamalalta.
Kun leikkausviilto tehtiin, huusin. Huusin, ulisin, hyperventiloin ja kiljuin. Päästin kaiken sen pahan olon pois, jota olin kantanut harteillani aina raskausviikosta kahdeksan saakka sisälläni. Silloin raskausviikolla kahdeksan lääkäri ei onnittellut raskaudesta ultratessaan mahaani ensimmäistä kertaa, hän oli pahoillaan.
Siinä alkukantaisia ääniä päästäessäni en kuitenkaan ollut yksin. Yksi lääkäri piti kädestäni kiinni, mieheni silitti päätäni ja yhden kätilön ranteessa on todennäköisesti edelleen sormieni jäljet.
Seuraavana päivänä pääsin näkemään lapseni. Ne kolme ihanaa ja mystistä vauvaa olivat totta ja edessäni. Mykistyneenä istuin pyörätuolissa, jolla minut oli kuljetettu keskoskaappien luo. Kaapit olivat valtavia ja vauvat pieniä. Sain pienimmän syliini ja koko maailma pysähtyi. Palaset loksahtivat paikoilleen, kuukausien huolet unohtuivat. Me selvisimme. Me selviämme mistä vaan, me ja tytöt.
Lue kaikki blogikirjoitukset: https://www.vau.fi/blogit/kaikkea-kolme
Seuraa instagramissa: @kaikkeakolme
