Viimeksi päivitetty 6.1.2019
Lupasin kertoa unikoulusta, jota olemme pitäneet kahdelle nuorimmalle lapsellemme. Tarkoitus oli hehkuttaa, miten hyvin kaikki on sujunut, mutta ei se nyt mennytkään ihan niin. Olemme kyllä saaneet siirrettyä kumpaisenkin lapsen omaan sänkyynsä ja isomman jopa kokonaan eri huoneeseen, mutta tällä hetkellä pienemmän nukahtaminen ja unessa pysyminen tuottavat melko lailla päänvaivaa.
Unikouluvinkkejä neuvolasta
Lähtötilanne oli meillä se, että molemmat lapset – 3- ja pian 1,5-vuotiaat – nukkuivat vielä syksyllä meidän aikuisten sängyssä. Nukahtaminen ei onnistunut ilman minun tai isänsä kainalopaikkaa, ja pienempi tarvitsi fyysistä kontaktia myös unessa pysymiseen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jompikumpi meistä oli joka ikinen ilta vankina makuuhuoneessa, eikä omasta tai kahdenkeskisestä ajasta ollut tietoakaan.
Loppusyksystä kerta kaikkiaan väsyin tähän ja lähdin aktiivisesti hakemaan muutosta asiaan. Kävimme neuvolassa juttelemassa tilanteestamme ja saimme sieltä vinkkejä unikoulun toteuttamiseen. Olin silti hyvin skeptinen, sillä siihen mennessä emme olleet käytännössä ikinä saaneet etenkään kuopusta nukkumaan missään itsekseen. Myös isompi oli muutaman kuukauden omassa sängyssä nukkumisen jälkeen tehnyt sitkeän paluun meidän sänkyymme.
Yllättävän kivuton muutos – aluksi
Lopulta siirto omiin sänkyihin sujui kuitenkin yllättävän helposti. Mieheni hoiti nukutukset aluksi, sillä minun kanssani lapset protestoivat kiivaammin. Ensimmäinen yö oli täysi katastrofi, mutta sen jälkeen nukahtaminen omaan sänkyyn alkoi sujua pikkuhiljaa paremmin. Molemmat lapset nukkuivat vielä tässä vaiheessa samassa huoneessa kuin me aikuiset, mutta eivät enää meidän vieressämme (tai päällämme). Kuopus tottui jopa isoveljeänsä nopeammin nukahtamaan omaan sänkyyn ja pian nukahtikin sinne muutamassa hassussa minuutissa.
Isompi vastusti muutosta enemmän, mutta hänkin alkoi tottua hiljalleen uuteen järjestelyyn. Molemmat kuitenkin itkeskelivät joitakin kertoja yön mittaan ja häiritsivät näin toinen toisensa unta. Niinpä päätimme siirtää isomman kokonaan toiseen huoneeseen. Jätimme häneltä myös päiväunet pois – vaikka se tuntuikin hurjalta vasta juuri ja juuri 3-vuotiaalla – koska hän ei enää tahtonut nukahtaa niille millään ja jos nukahti, iltanukahtaminen oli sitä vaikeampaa. Ostimme kolmen lapsen kerrossängyn, ja niin 3-vuotias muutti lastenhuoneeseen. Ja on muuten nukkunut siellä todella hyvin!
Kahden tunnin nukutus, kymmenen herätystä
Pienempi sitten taas… No, muutoksen noususuhdanne ei jatkunut. Pian yöt muuttuivat taas todella levottomiksi, ja herätyksiä saattoi olla helposti kymmenenkin kappaletta. Hän ei osaa rauhoittua uneen uudestaan itsekseen, vaan tarvitsee siihen aikuista. Muuten huuto vain jatkuu ja yltyy hysteeriseksi. Olemme olleet tarkkoja ettemme menisi ojasta allikkoon luomalla uutta uniassosiaatiota kosketukseen, ja niinpä itkun alkaessa käymme kyllä hyssyttelemässä ja taputtelemassa lasta tassuttelu-unikoulun opein, mutta emme anna hänen nukahtaa kosketukseen.
Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä että hyppäämme hänen sänkynsä äärellä yhtenään. Nyt viimeisen viikon ajan lisäongelmaksi on muodostunut itse iltanukahtaminen, joka aluksi sujui hetken aikaa hyvin omassakin sängyssä. Mutta nyt lapsi ei enää rauhoitu sänkyynsä, vaan vehtaa, hyörii ja pyörii tai vaihtoehtoisesti ponnahtelee seisomaan puolen minuutin välein ja huutaa kurkku suorana. Esimerkiksi eilen hänen nukahtamisensa kesti lähes kaksi tuntia. Eikä se ollut mikään poikkeus. Poikkeus on, jos nukahtaminen sujuu helposti.
Kaikkea on kokeiltu
Olemme kokeilleet kaikenlaista: lyhyempiä ja pidempiä päiväunia, runsasta ulkoilua ja muuta liikuntaa, iltojen rauhoittamista, läheisyyden tankkausta päiväsaikaan, säännöllistä päivärytmiä. Mikään vain ei tunnu auttavan tähän nukahtamis- ja unessapysymisongelmaan. Päiväsaikaan lapsi on hyväntuulinen, joten nukkumista hankaloittavaan fyysiseen vaivaan on vaikea uskoa. Unikoulujen opit – ”Rauhoita itkevä lapsi ja poistu sitten huoneesta, jotta tämä oppisi nukahtamaan itsekseen” – tuntuvat melko absurdeilta, kun en voi liikkua 20 senttimetriä kauemmas pinnasängystä ilman järkyttävää huutoa.
Tiedän, että noin puolentoista vuoden iässä lapsella voi olla eroahdistusvaihe, joka saattaa heijastua myös nukkumiseen. Se ei kuitenkaan selitä kuopuksemme univaikeuksia, jotka ovat jatkuneet lähes koko hänen pienen ikänsä. Hän ei nukkunut vauvana ikinä pinnasängyssä tai vaunuissa, ainoastaan kantoliinassa, rintani päällä tai kainalossa. Ja hieman isompana hän heräili yhtenään vieressäkin nukkuessaan. Nykyisin heräilyjä voi olla seitsemänkin kappaletta jo iltayön aikana ja myöhemmin vaihteleva määrä kolmesta kymmeneen.
Apua sairaalaunikoulusta?
Olin niin iloinen vapauduttuamme makuuhuoneen vankeudesta lasten siirryttyä omiin sänkyihinsä, että edes lukuisat yöherätykset eivät minua lannistaneet – ajattelin niiden helpottavan ajan kanssa – mutta nyt, kun iltanukutuskin saattaa kestää pari tuntia, alan olla aika loppu tähän. Olen alkanut vakavasti harkita hakeutumista Tyksin sairaalaunikouluun.
Toki tuntuu ajatuksena pahalta laittaa pieni lapsi nukkumaan vieraaseen ympäristöön vieraiden ihmisten keskelle, mutta ei tämä voi ikuisuuksiin näinkään jatkua. Uneen rauhoittumisen taito on kuitenkin tärkeä lapsensa itsensäkin kannalta. En tiedä, voiko sairaalaunikoulukaan tehdä ihmeitä, mutta tuskin se ainakaan voi pahentaa nykyistä tilannetta. Niinpä otin ensimmäisen askeleen ja lähetin tutulle neuvolatyöntekijälle tiedustelun aiheesta. Nähtäväksi jää, jatkaako kuopuksemme nukkumaan opettelemista sairaalassa.
