Viimeksi päivitetty 23.12.2018
Blogissa on ollut hivenen hiljaista viime viikkoina. Meillä on sairastettu paljon – useampia korva- ja silmätulehduksia, flunssaa ja kuumetta – ja nukuttu huonosti. Aloitimme viimeinkin unikoulun kahdelle nuorimmalle lapsellemme, ja tuloksia on kyllä syntynyt (niistä lisää joulun jälkeen), mutta yöt ovat vielä todella rikkonaisia. Niinpä en ole jaksanut mitään ”ylimääräistä”. Mutta nyt olen tässä, jouluaatonaattona, pitämässä taukoa viime hetken paketointihommista.
Minusta joulu on ihanaa aikaa. Lapsuuteni jouluissa oli taikaa, joka kantaa tähän päivään asti ja saa haluamaan luoda omille lapsilleni yhtä kauniita muistoja. Niinpä olemme fiilistelleet joulua koko kuluvan kuun: leiponeet, lukeneet joulukirjoja, kuunnelleet joulumusiikkia, koristelleet, nauttineet joulun tuoksuista ja tunnelmista.
Ihana joulun odotus
Minulle joulun odotus on melkeinpä parasta koko jutussa. Se kutkuttava tunne, kun kaikki on vielä edessä: aattoaamun riisipuuro, jouluateria, aattoilta vanhempieni luona, joulupäivän pelit ja leikit. Raukeat hetket sohvalla uuden kirjan ja laatusuklaan parissa. Jouluyö, kun lapset nukkuvat ja itse voi vain tunnelmoida kynttilänvalossa.
Joulu on pitkälti vanhan toistoa, samojen asioiden tekemistä suunnilleen samassa järjestyksessä vuosi toisensa jälkeen. Siinä on jotain lohdullista, jotain kaunista, jotain, mitä odottaa aina uudelleen. En ole järin perinteikäs ihminen, mutta jouluna perinteillä on väliä: lapsuudenkodin perinteillä ja toisaalta niillä uusilla, joita luomme nyt mieheni ja lastemme kanssa.
Toisenlaiset perinteet
Meillä toistuvat perinteet, jotka ovat tuttuja useimmissa kodeissa, kuten joulukuusi, jouluateria, joulupukki ja lahjat. Lisäksi jouluna vietetään aikaa muun muassa seuraavien puuhien parissa:
Paketointipaniikki. Tämä tapahtuu joka vuosi aattoa edeltävänä iltana lasten nukkuessa. Joka vuosi päätän, etten tällä kertaa jätä paketointia viime hetkeen, mutta niin vain löydän itseni lahjapaperien, teippirullien ja saksien keskeltä myöhään aatonaattona. Niin kuin nytkin.
Kadonneen lahjan metsästys. Piilottelen lahjahankintoja joulun alla pitkin kotia – usein liiankin hyviin piiloihin. Useimmiten vähintään yksi on hukassa siinä vaiheessa, kun paketointipaniikki alkaa. Sitä sitten etsitään kissojen ja koirien kanssa (vertauskuvallisesti – oikeasti meillä asuu vain jättikani, josta ei ole apua etsinnöissä), pahimmassa tapauksessa siinä määrin kolistellen, että vähintään yksi lapsi havahtuu hereille.
Jouluvalojen jyrsintä. Tämä perinne menee jättikanimme, Osku Palomiehen piikkiin. Otuksella on tapana napsaista kuusen kynttilöiden johto poikki kertaalleen jo ennen kuin joulu on kunnolla alkanutkaan. Koristelimme kuusen eilen ja nyt odotamme jännityksellä, kauanko kynttilät tänä vuonna palavat. Mies kyllä yritti virittää johdon jänön ulottumattomiin, mutta ovela pitkäkorva saattaa silti onnistua jouluisessa tehtävässään.
Joulurauhan julistus. Tätä ei valitettavasti voi julistaa nelilapsiseen kotiimme (ainakaan onnistuneesti), mutta jouluaattona istahdamme katsomaan julistuksen televisiosta. Asumme 10 kilometrin päässä pääkallopaikalta, mutta yleensä emme jaksa raahautua seuraamaan tapahtumaa livenä. Bonustyttäreni juuri eilen totesi että ”Mitä järkeä siinä olisikaan, mennä kaupunkiin asti vain kuuntelemaan kun joku lukee paperista jotain?”. Niin. Mutta telkkarista se kuuluu katsoa!
Piilotetun lahjan metsästys. Tämä on eri asia kuin kohta 2. Tämä tapahtuu aattoiltana vanhempieni luona joulupukin käytyä. Avattuamme lahjat isäni ilmoittaa, että ”Siinä ei ollut vielä kaikki”. Piilotettu lahja (joka on usein pieni paperisuikale, joka kertoo summan, jolla perhettämme on muistettu joulun kunniaksi) voi löytyä mistä tahansa – esimerkiksi suklaakonvehdin sisältä tai tulostettuna lahjaksi saadun koriste-esineen pahvikääreeseen. Äitini puolestaan on löytänyt korvakorut muun muassa koskemattoman näköisestä, alkuperäisestä sisällöstään tyhjennetystä hernekeittopurkista.
Millaisia jouluperinteitä teillä on? Foorumilla keskustellaan aiheesta – hyppää mukaan: Jouluperinteet
