Viimeksi päivitetty 9.12.2018
Kävimme keskiviikkona uimahallissa perheen kesken. Kulkiessani siellä altaasta toiseen lasten toiveiden mukaisesti tein tärkeän havainnon: Minusta tuntui ihan luontevalta olla muiden ihmisten keskuudessa bikinit päälläni. En miettinyt kehoni jokaista muotoa ja muhkuraa, raskausarpia alavatsallani. En vetänyt vatsaa sisään ja hävennyt epätäydellistä vartaloani, yrittäen pulahtaa mahdollisimman nopeasti piiloon armollisen veden alle.
Sen sijaan keskityin lapsiini: innokkaaseen esikoululaiseen, aika ajoin syvää vettä jännittäneeseen kolmivuotiaaseen, kaikkea ihmeissään suu ammollaan tuijottaneeseen vuosikkaaseen. Jos soinkin ajatuksen keholleni, oli se armollinen, ei ivallisen kriittinen: Olen ihan hyvä näin, muotoineni ja arpineni.
Syömishäiriöt jättivät jälkensä
Aina ei ole ollut näin – eikä aina edelleenkään ole näin. Teinivuosien syömishäiriöt ovat jättäneet jälkensä kehonkuvaani. Hyvinä päivinä voin todella ajatella olevani ihan hyvä, mutta huonoina koen olevani sieltä ja täältä vääränlainen.
Tunnen usein syyllisyyttä syötyäni epäterveellisesti tai harrastettuani liikuntaa ”vain” viisi kertaa viikossa suunnittelemani kuuden sijaan. Asetan mielessäni tavoitteita: vielä neljä kiloa tai muutama sentti vielä. Onneksi huonoja päiviä ei ole enää kovin usein.
En solvaa itseäni lastemme kuullen
Mutta yhdessä asiassa olen tarkka: En koskaan tuo ajatuksiani esiin lasteni kuullen. En seiso peilin edessä tuskailemassa liian paksuja reisiäni tai rutistele tyytymättömänä vatsanahkaani. En kieltäydy herkuista suurieleisesti tai puhu pudotettavista kiloista. Liikuntaa kerron harrastavani pysyäkseni terveenä ja vahvana – kulutetuista kaloreista tai kaventuvasta vyötäröstä en mainitse mitään.
En halua, että lapset saavat mallin kehoonsa tyytymättömästä äidistä. Että he oppivat arvottamaan itseään kilojen, senttien tai syötyjen suupalojen mukaan. Että he kokevat, että noilla asioilla on yhtään mitään tekemistä sen kanssa, millaisia he ovat ihmisinä – kuinka arvokkaita. Eikä se auttaisi, vaikka kuinka kehuisin ja kannustaisin heitä, jos samaan aikaan solvaisin itseäni. Silloin antaisin juuri sen mallin, jota en missään nimessä halua heidän saavan: Että itsevarmuus ja onnellisuus on kiinni vaa’an tai mittanauhan lukemasta.
”Mitä nuo viivat vatsassasi ovat?”
Toisin sanoen en halua, että he joutuvat käymään sitä taistelua itsensä kanssa mitä minä olen joutunut käymään. Tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi ilman ajoittaisia epävarmuuksia ja kelpaamattomuuden tunteita, mutta ainakin voin pitää huolen siitä, etten ruoki niitä omalla toiminnallani. Ja etten anna esimerkkiä siitä, miten olla itse itsensä pahin vihollinen ja aina tyytymätön kehoonsa.
Niinpä, kun vanhin lapsemme kysyy, mitä nuo viivat vatsassasi ovat, vastaan, että ne ovat jälkiä siitä, että olen synnyttänyt kolme ihanaa lasta. Ja kun toinen lapsi ihmettelee, miksi taas menen kuntosalille, kerron, että haluan olla vahva ja pystyvä. Niin kuin haluankin – koko ajan enemmän kuin mahtua ahtaaseen ihannenaisen muottiin.