Viimeksi päivitetty 20.11.2018
Meidän kodissamme lapsilla on oikeuksia, vapauksia, vastuualueita ja velvoitteita. Kun ikää tulee lisää, kaikki nämä lisääntyvät sopivassa suhteessa – tulee lisää vapauksia, mutta samalla vastuukin kasvaa.
Kaikilla neljällä on kuitenkin nykyiselläänkin oikeus muun muassa seuraaviin asioihin:
Oikeus kuulla ja tuntea olevansa rakastettu. Hellää kosketusta, rakastavaa katsetta ja kauniita sanoja – niitä ei voi liikaa lapselle antaa. Niistä muurataan lapsen itsetunnon ja -arvostuksen kivijalka, joka parhaimmillaan kannattelee lasta läpi elämän.
Oikeus osallistua päätöksentekoon. Lapsi ei ole pieni aikuinen, eikä hänellä voi olla päätäntävaltaa tärkeissä asioissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lapsenkin näkemystä voisi kuunnella ja antaa hänen osallistua päätöksentekoon silloin, kun se on mahdollista. Miten lapsen voi olettaa osaavan aikanaan päättää isoista asioista, jos hän ei ole saanut harjoitella?
Oikeus olla arvostettu. Saan inhonväristyksiä alentuvasta suhtautumisesta lapsiin. Sellaisesta, että lasten sanomisilla ei olisi niin suurta väliä. Että heidän asioitaan ei tarvitsisi kuunnella, ja että heidät voi keskeyttää ”tärkeämmän” asian ilmaantuessa näköpiiriin. Kuten Catherine M. Wallace sanoi: ”If you don’t listen eagerly to the little stuff when they are little, they won’t tell you the big stuff when they are big, because to them all of it has always been big stuff.”
Oikeus tulla kuulluksi – ja kuunnelluksi. Läheisesti edelliseen liittyen: Haluan lasteni tietävän, että ei ole olemassa sellaista asiaa, josta he eivät voisi puhua minulle.
Oikeus itkeä. Vaikka erityisesti uhmaikäisen itkukirkuna välillä ottaa todella pahasti hermoon, en kiellä lapsiani itkemästä. Eihän siinä olisi mitään järkeäkään, koska ei itku lopu sillä, että sanoo ”Älä itke” tai ”Nyt loppuu tuo huuto”. En myöskään vähättele lapsen itkua, sillä vaikka sen syy näyttäytyisi minulle mitättömän pienenä, lapselle se on sillä hetkellä oikeasti iso asia.
Oikeus kiukutella. Lapsilla on oltava oikeus kiukutella, vaikka se välillä hermoja raastaisikin. Jos kotona ei saa purkaa tunteita ja pahaa mieltä, niin missä sitten? Saa olla vihainen ja saa näyttää että on vihainen – kunhan ei satuta muita tai riko tavaroita.
Oikeus kieltäytyä kosketuksesta. Meillä ei halata väkisin eikä painosteta tai edes kehoteta halaamaan sukulaisia tai muita läheisiä. Voin kysyä, haluaako lapsi halata kyläilijää hyvästiksi, mutta hänellä on täysi vapaus kieltäytyä. Puutun todella herkästi myös joidenkin viljelemiin tekoitkuihin ja ”tädille tulee paha mieli jos en saa halia” -fraaseihin. Aikuinen on vastuussa omasta pahasta mielestään – ei lapsi.
Oikeus pelätä. Lapsi saa olla peloissaan mitä (aikuisen silmään) hassuimmista asioista ilman että pelon aihetta vähätellään. Muistan elävästi omasta lapsuudestani, kuinka todellisia pelot olivat. Niinpä käyn kiltisti edeltä sytyttämässä valot vessaan ennen pelkovaihetta elävän eskarilaisen vessakäyntiä ja kurkkaan vaatekaappiin mörköjen varalta.
Oikeus juosta, hyppiä ja riehua – myös sisällä. Meillä saa juosta ympäri taloa, hyppiä sohvalla ja kieriä lattialla. Lapset nauttivat riehumisesta, ja tämähän on myös heidän kotinsa. Toki menoa pitää välillä rauhoittaa jos se yltyy aivan liian villiksi, mutta pääsääntöisesti juoksuaskeleet ja ilmahypyt ovat sallittuja.
Oikeus oppia. Luemme paljon lapsille suunnattuja tietokirjoja, keskustelemme lapsia mietityttävistä asioista, ja jos en tiedä vastausta lapsen kysymykseen, selvitän sen mielihyvin. Lapset usein pyytävätkin: ”Kerro meille tosiasioita.”
Hyvää lapsen oikeuksien päivää itse kullekin lapselle ja aikuiselle!
