Viimeksi päivitetty 18.11.2018
Toiseksi nuorin lapsemme täyttää joulun alla kolme vuotta ja on siis ikänsä puolesta oppikirjojenkin mukaan varsin uhmakkaassa vaiheessa. Hänen uhmansa on tosin kestänyt jo pari vuotta – siitä lähtien, kun lapsi joskus vuoden korvilla alkoi kasvattaa omaa tahtoaan. Sille kasvulle ei ole loppua näkynyt, ja niinpä kihisemme mieheni kanssa vuoroin kiukusta ja vuoroin purskahtelemme salaa nauruun lapsen mahtavuudessaan absurdin tahdon edessä.
Vaikka meillä on kaksi isompaa lasta, en heidän kohdallaan tiennyt tällaisesta uhman ja raivon määrästä mitään. Toki hekin saivat toisinaan itkupotkuraivareita, mutta eivät lähimainkaan tässä mittakaavassa ja ilmenemistiheydessä. Tähän lapseen on valmistusvaiheessa lorahtanut sellainen määrä pippuria, että mieheni kuvaili sitä kerran osuvasti: ”Tiedätkö, kun joskus ruokaa maustaessa pippuripurkista lähtee se reiällinen kansi irti, ja ripauksen sijaan koko purkin sisältö kaatuu ruokaan? M:n kohdalla kävi niin.”
Taikasukkien riisuminen raivostutti
Tänäkin viikonloppuna meillä on raivottu jos sun vaikka mistä. Perjantaina olin aikeissa osallistua Facebookin Anna lapsesi pukea sinut -päivään, ja esikoiseni ollessa eskarissa ajattelin, että tämä kolmivuotias voisi valita minulle vaatteet. Mutta mitä vielä – hän raivostui jo ehdotuksesta! Eilen lapsi kirkui raivokkaasti puoli tuntia, koska ei saanut tuijottaa telkkarista määräänsä enempää suurta suosikkiaan Pipsa Possua. Tänään aamulla ihmissirkkeli käynnistyi taas, kun piti riisua harsosäärystimet, joita lapsi pitää lääkärin määräyksestä öisin atooppisen ihottuman päällä. Näiden ”taikasukkien” (miehen lanseeraama termi) riisuminen sai aikaan aivan ylimaallisen raivon. Ja tässä siis vain muutama esimerkki kuluneen viikonlopun taistoista.
Tulilinjalla ei ole helppo olla
Tiedän, että uhmaikä on osa lapsen kehitystä ja sellaisenaan tärkeä vaihe tiellä itsenäistymiseen ja vanhemmista irtautumiseen. Tiedän myös, että se voi olla lapselle itselleenkin kovin haastava ja hankala vaihe. Mutta voi jestas kun se välillä koettelee meidän vanhempien hermoja! Kukaan muuhan meidän ja sisarustensa lisäksi ei pääse todistamaan lapsen uhman ja raivon määrää koko komeudessaan, sillä luonnollisesti se kohdistuu meihin kaikkein eniten – olemme niin sanotusti tulilinjalla.
Siinä ei ole aina ihan helppoa olla. Vaikka kuinka yrittää selittää ja sanoittaa lapsen tunteita ja ymmärtää, niin usein raivon ollessa ylimmillään sitä saa osakseen pelkkää karjumista ja lyöntiyrityksiä. Jälkikäteen – mikä voi olla mitä tahansa viiden minuutin ja puolen tunnin välillä – lapsi sentään yleensä tulee syliin, ja hänen siinä vavahdellessaan hengästyneenä ja hikisenä raivarin jälkimainingeissa usein mietin, että ei ole ihmislapsen kasvu helppoa, sen enempää lapselle itselleen kuin meille vanhemmille.
Vinkkejä uhmaikäisen käsittelyyn
Tällä hetkellä ei ole näkyvissä merkkejä siitä, että tahtoikä olisi väistymässä lähiaikoina, mutta yritän jaksaa uskoa että vielä sekin päivä koittaa. Siihen asti pitää vain yrittää selvitä, päivästä ja raivokohtauksesta kerrallaan. Kokosin pientä listaa asioista, joilla raivareiden syntymistä saattaa joskus voida ennaltaehkäistä ja joiden avulla voi helpottaa arkea pienen uhmailijan kanssa.
Älä esitä kysymystä, jos vastauksia on vain yksi. Vaikka ”Puetaanko nyt päivävaatteet?” olisi sinulle retorinen kysymys, lapsi ei sitä välttämättä ymmärrä. Jos hän vastaa kieltävästi, raivo on taattu, kun epämieluisa asia kuitenkin tapahtuu. Miksi siis esittää lapselle kysymys, jos tällä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä? Minä olen oppinut kantapään kautta, että tämä ei kannata. Sen sijaan lapselle voi yksinkertaisesti sanoa että ”Nyt puetaan päivävaatteet”. Vastustusta voi siltikin olla luvassa, mutta ainakaan kiukkua ei lisää se, että lapsi luulee vaihtoehtoja olevan enemmän kuin yksi. Toinen hyvä vaihtoehto on sisällyttää pukemiskutsuun pieni valinta, jonka lapsi SAA tehdä: ”Haluatko pukea keltaisen vai vihreän paidan?”
Jos lapsen käytös enteilee vastahankaisuutta, harhauta. Juokseeko lapsi karkuun jo, kun lähestyt häntä hammasharjan kanssa? Meillä usein juoksee. Hampaiden peseminen väkipakolla saa aikaan vain huudon ja pahan mielen kaikille. Joskus voi auttaa, kun lapselle alkaa kertoa vaikka hampaidenpesuun liittyvää tarinaa. Jos kyseessä on pukemistilanne, lapsen huomio voi siirtyä pois vastustuksesta, jos hänelle esittää kysymyksiä vaikkapa vaatteiden kuvia koskien tai miettii ääneen, nähdäänköhän me ulkona naapurin koira ja mitähän se on syönyt aamupalaksi. Sanoissaan saa olla aika vikkelä, jotta lapsen huomio pysyy harhautuksessa.
Vetoa lapsen ihanteisiin. Fanittaako lapsi vaariaan? Tai isompaa serkkuaan? Pipsa Possua? Henkilöt ja hahmot, joita lapsi katsoo ylöspäin, ovat mahdollisuus helpottaa siirtymiä ja muita haastavia tilanteita. Itse kerron lapselle välillä aivan randomeja tarinoita tähän tyyliin: ”Kun vaari oli pieni poika, vaariakin harmitti pukea kurahousut, mutta sitten vaari huomasi, että ulkona oli paljon kivampi leikkiä kurahousut jalassa”. On napakymppi, jos lapsen suosikkikirjassa on käsitelty vaikka käsien pesua vessakäynnin jälkeen: ”Muistatko, miten hienosti Onni-poikakin pesi kädet käytyään vessassa?”
Pick your battles eli valitse taistelusi. Kaikesta ei kannata vängätä lapsen kanssa. Valitse ne asiat, joista oikeasti haluat pitää kiinni ja jousta muissa. Onko maailmanloppu, jos lapsi haluaa pukea leudon syyspäivän kauppareissulle toppakäsineet? Ketä se lopulta haittaa, jos hän laittaa aurinkoisena päivänä jalkaansa kumisaappaat? Täysin absurdeihin vaatimuksiin ei toki tarvitse lähteä mukaan. Tai sitten voi tehdä niin kuin minä, kun tahtotaapero ilmoitti, että tarjoamani mandariini ei kelpaa ja halusi toisen yksilön: En halunnut vaihtaa mandariinia, koska olin jo alkanut kuoria sitä, joten käytin sen selkäni takana ja tarjosin sitä hänelle ”uutena” mandariinina. Todesta meni kuin väärä raha, ja raivokohtaus vältettiin.
Varaudu vastahankaisuuteen ja valitse reaktiosi. Meillä eletään vaihetta, jossa vastaanhangoittelu on enemmän sääntö kuin poikkeus. Usein jo sanoessani ”puetaan vaatteet” tai ”käypäs pissalla ennen ulkoilua” tiedän, että vastaus on jyrkkä EI. Siitä on helppo hermostua, mutta paremmin tilanne hoituu, kun päättää jo etukäteen, miten reagoi vastahankaisuuteen. Minun valintani on usein todeta ilman kiristysaikeita, miten asia on eli toisin sanoen sanallistaa lapsen toimien (tai toimimattomuuden) luonnollinen seuraus: ”Harmi juttu, ilman vaatteita ulos ei valitettavasti voi mennä, joten kivat hiekkaleikit jäävät sitten väliin”, jonka jälkeen menen puuhailemaan jotakin aivan muuta, kuten viikkaamaan pyykkejä. Yleensä lapsi pyytää minua pian närkästyneenä auttamaan pukemisessa – tai pukee jopa itse!
Miten sinä selviät arjesta uhmaikäisen kanssa? Jaa omat vinkkisi foorumilla: Vinkkejä arkeen uhmaikäisen kanssa
Lisää Uusperhesatulta:
Lue myös:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
