Viimeksi päivitetty 13.11.2018
Kuten joskus kirjoitin, en ole ylisuojeleva äiti. Monissa asioissa olen salliva ja varmasti jonkun mielestä vähän huoletonkin. Sallin lasteni kiipeillä, juosta, mennä ja kokeilla. En varoittele jatkuvasti ja uskon, että lapsi oppii kaatumisista ja pienistä putoamisista.
Mutta on asioita, joissa olen tarkka ja varovainen. Sellaisia ovat muun muassa vesi ja liikenne. Nämä kaksi ovat ympäristöinä sellaisia, joissa en halua ottaa riskejä. Kaatuminen harvoin johtaa vakavaan tapaturmaan, mutta uimataidottoman lapsen putoaminen veteen tai liikenteen sekaan juokseminen voivat hyvinkin päättyä erittäin huonosti.
Liikenne kattaa myös auton kyydissä olemisen. Toissa vuonna Suomen maanteillä tapahtui 2473 henkilövahinko-onnettomuutta, joissa kuoli 192 ja loukkaantui 3232 henkeä. Teen parhaani, jotta omat lapseni eivät joutuisi näihin tilastoihin. Siksi pidän huolen siitä, että he istuvat automatkustuksen aikana mahdollisimman turvallisissa istuimissa.
Turvallisuudesta ei jousteta
Tämä tarkoittaa, että noudatamme asiantuntijoiden suosituksia siitä, millainen istuin on missäkin iässä turvallisin lapselle. Kuopuksemme matkustaa vielä toistaiseksi turvakaukalossa, mutta siirtyy pian selkä menosuuntaan asennettavaan turvaistuimeen, jollaisessa myös hänen pian kolme vuotta täyttävä isosisaruksensa matkustaa. Suositushan on, että lapsi matkustaisi selkä menosuuntaan mahdollisimman pitkään, vähintään kolmevuotiaaksi. Meidän istuimemme painoraja on 25 kiloa, joten lapsi mahtuu siihen luultavasti vielä parikin vuotta. Kaksi vanhinta lastamme, pian 7- ja 9-vuotiaat, puolestaan matkustavat turvavyöistuimissa.
Selkä menosuuntaan matkustaminen on todettu niin kiistattomasti turvallisimmaksi tavaksi olla auton kyydissä, että siihen ei ole vastaan väittämistä. Ja vaikka se ei aina ole mukavin tapa, meillä turvallisuus painaa vaakakupissa kaikkein eniten. Mukavuudesta voin joustaa, mutta turvallisuudesta en.
Kun lapsi vihasi autoilua, matkustimme junalla
Tuo himpun vaille kolmevuotiaamme vihasi automatkustusta ensimmäiset kaksi vuotta elämästään. Voi olla, että se johtui osittain matkustusasennosta – tai sitten autossa olosta ylipäätään. Joka tapauksessa automatkustus hänen kanssaan oli yhtä huutoa. Ja erityisesti minua stressasi kovasti lapsen huuto sekä se, etten etupenkiltä käsin pystynyt tekemään mitään rauhoittaakseni lasta.
Emme silti edes harkinneet lapsen kääntämistä kasvot menosuuntaan. Sen sijaan vältimme automatkustusta aina kun mahdollista, ja esimerkiksi kesäreissulle Tammisaareen menimme tästä syystä auton sijaan junalla. Jätimme myös menemättä kauempana sijaitseviin kohteisiin, joihin ei päässyt julkisilla kulkuvälineillä.
Haluan minimoida riskit
Ihmiselle on ominaista ajatella, että pahat asiat eivät osu omalle kohdalle. Se on luonnollista, koska muutenhan tässä sekoaisi, jos koko ajan pyörittelisi mielessään kauhuskenaarioita siitä, mitä kamaluuksia voisi tapahtua. Liikenteessä olemiseen liittyy kuitenkin niin konkreettisia riskejä, että haluan omalta ja erityisesti lasteni osalta minimoida ne. Olisi karmeaa, jos tapahtuisi jotain peruuttamatonta, jonka olisi voinut estää omalla turvaistuinvalinnallaan.
Koko ajan tätä kirjoittaessani olen miettinyt tarkoin sanavalintojani. Pelännyt, että sanon jotain, mikä loukkaa niitä vanhempia, joiden pienet lapset eivät matkusta autossa selkä menosuuntaan. Mutta se on minulta hölmöä. On kiistaton fakta, että kasvot menosuuntaan matkustamiseen liittyy onnettomuuden sattuessa moninkertaiset riskit. Se ei ole mielipideasia. Jokainen tekee omat valintansa, mutta tämä on syytä tiedostaa.
Miten teillä autoillaan? Ota osaa keskusteluun foorumilla.
