Viimeksi päivitetty 30.10.2018
Minä en koskaan toista tai kolmatta lasta odottaessani pelännyt, etteikö rakkautta riittäisi uudelle tulokkaallekin yhtä paljon kuin jo olemassa oleville. Tiesin, että sitä riittäisi kyllä. Ja niin on riittänytkin: Rakastan jokaista lastani yhtä itsestään selvästi ja rajattomasti. Se on tunne, jota ei tarvitse kyseenalaistaa tai vertailla – se on olemassa koko ajan ja kaikkialla; silloinkin, kun lapset koettelevat hermojani napsahduksen partaalle.
Rakastan heitä siis yhtä paljon, mutta kohtelenko ja kasvatanko heitä kaikkia samalla tavalla? En. Toki meillä on säännöt ja rajat, joiden noudattamista edellytetään kaikilta, joiden ikä ylipäätään riittää asian ymmärtämiseen. Mutta se, millä tavalla toimin kunkin lapsen kanssa saattaa vaihdella hyvinkin paljon riippuen toki lapsen iästä, mutta myös hänen luontaisesta temperamentistaan ja persoonastaan.
Se ei johdu siitä, että rakastaisin yhtä enemmän kuin toista tai että yksi olisi jollain muulla tavalla suosikkini. Mutta olisi turhaa ja turhauttavaa soveltaa samoja juttuja jokaiseen lapseen huomioimatta lainkaan sitä, millainen persoona on kyseessä. Se ei palvelisi sen enempää minua kuin lastakaan. Asiantuntijoiden mukaan lapsen temperamentin huomioivalla kasvatuksella on suuri rooli lapsen kehityksessä. Se esimerkiksi vähentää lapsen stressiä ja tukee hänen sosioemotionaalista kehitystään.
Sosiaalisesti rohkea isoveli
Minua on siunattu neljällä erilaisella lapsella. Heissä on toki paljon samaakin, mutta myös monia eroja, jotka vaikuttavat siihen, miten heidän kanssaan toimin. Otetaan esimerkiksi perheemme veljekset: pian 3 vuotta täyttävä M ja pian 7 vuotta täyttävä R. Molemmat ovat luonteeltaan hyvin määrätietoisia ja sisukkaita ikiliikkujia, mutta heidän temperamenteissaan on myös suuria eroja, ollut vauvasta asti.
R on ollut aina sosiaalisesti rohkea, sellainen, joka marssii uusiin sosiaalisiin tilanteisiin epäröimättä ja saa kavereita minne ikinä meneekin. Sellainen, joka parivuotiaana lihakaupassa tarttui ventovierasta ihmistä kädestä ihaillakseen tämän kynsiä ja sormuksia. Ja sellainen, joka 3-4-vuotiaana ihmetteli kaupassa, että ”Miksei toi aikuinen puhunu mulle”, kun myyjä ei alkanut juttusille hänen kanssaan. Hän on ollut aina melko itsepäinen ja uhmakas (kuten pikkuveljensä), mutta myös vieraskorea, eikä meillä ole koskaan ollut minkäänlaisia ongelmia lääkärissä, neuvolassa tai parturissa. Näissä tilanteissa hän on aina ollut yhteistyöhaluinen ja sävyisä.
Tarvitsevampi pikkuveli
M puolestaan on ollut vauvasta asti paljon tarvitsevampi ja kiinni minussa tavalla, jota en kokenut R:n kanssa. Kun R nukkui puolivuotiaasta asti omassa huoneessaan, M nukkuu edelleen vieressäni. Kun R leikki tyytyväisenä lattialla ja nukahti kun väsytti, M vaati kanniskelua ja nukahti vain rintaani vasten kantoliinaan. Hän tykkää kyllä leikkiä muiden lasten kanssa ja on kovin kiintynyt isovanhempiinsa, mutta uudet sosiaaliset tilanteet ovat hänelle selvästi vaikeampia kuin veljelleen.
Toisaalta hän on veljeään rohkeampi fyysisesti, ja kiipeilee jo 2-vuotiaana sujuvasti paikoissa, joissa muut lapset ovat vähintään kaksi kertaa häntä vanhempia. Hän ei ole tippaakaan yhteistyöhaluinen tai sävyisä sille päälle sattuessaan (ja hän sattuu sille päälle usein). Viimeisin neuvolakäyntimme alkoi viidentoista minuutin kurkku suorana kirkumisella, ja hammashoitajan vastaanotolta hän marssi ulos saatuaan suuhunsa kurkkimisesta tarpeekseen.
Tukea ja rohkaisua eri asioissa
Ymmärtänette, että näitä lapsia olisi varsin turha kasvattaa täysin identtisin keinoin. He ovat tietyissä asioissa niin erilaisia, että se on pakko huomioida kasvatuksessa. Isoveli on tarvinnut rohkaisua ja tukea fyysisissä harjoitteissa, jotka tulevat pienemmältä luonnostaan. Toisaalta häntä ei ole tarvinnut sosiaalisissa tilanteissa juuri tukea, kun taas pikkuveli on vaatinut niissä rohkaisua senkin edestä. Isomman kanssa on voinut mennä uusiin tilanteisiin ilman suurempia valmisteluja, mutta pienempää pitää lämmitellä esimerkiksi parturikäyntiä varten useampi päivä – ja voi olla, että sittenkin homma menee niin sanotusti puihin.
Uusi tulokas, uudet opit
Tässä on ollut tietysti opettelemista – siinä, että se, mikä toimii yhdellä, ei toimikaan toisen kohdalla. Olen oppinut kantapään kautta, että useamman lapsen vanhemmuus ei tarkoita, että homma olisi sen paremmin hanskassa uuden tulokkaan kanssa. Koskaan kun ei voi tietää, millainen persoona hänestä tulee, ja toimiiko mikään aiemmin oppimasi hänen kanssaan.
Sanotaan, että vanhemmuus kasvattaa. Ja että aikuinen kasvaa lapsensa mukana itsekin. Allekirjoitan nämä täysin. Kyllä siinä väkisinkin kasvaa ihmisenä, kun on aina uudestaan sopeuduttava uudenlaiseen persoonaan, joka laittaa uusiksi kaiken oppimasi. Toki näköpiirissä on välillä taantumusta ja itsekin uhmaikäiseksi muuttumista, mutta toivottavasti kuitenkin enemmän sitä henkistä kasvamista.
