Viimeksi päivitetty 12.10.2018
Kaksi nuorinta lastamme ovat olleet huonoja nukkujia koko pienet ikänsä. Nukkuminen on ollut enemmän tai vähemmän haastavaa kohta kolmen vuoden ajan, keskimmäisen lapseni syntymästä saakka. On ollut kaikenlaisia vaiheita: niitä, joissa kumpikaan lapsista ei voi nukkua ilman ihokontaktia minuun, niitä, kun nukahdetaan vartiksi, jonka jälkeen valvotaan neljä tuntia ja niitä, kun uni keskeytyy kymmeniä kertoja yössä.
Keskimmäisen lapseni huonounisuus oli minulle aluksi aikamoinen shokki, sillä esikoiseni oli (ja on edelleen) suorastaan harvinaisen hyvä nukkuja. Hän nukkui vauvanakin jos vaikka missä ja vaikka miten pitkään. Hänen aikanaan en tiennyt mitään rikkonaisista öistä ja ainaisesta univelasta. Sitten äkkiä olin aivan toisenlaisen vauvan äiti – vauvan, joka ei ensimmäiseen vuoteen nukkunut missään muualla kuin kiinni minussa. Jumppapallon päällä pomputtelu lapsi kantoliinassa tuli osaksi jokapäiväistä arkeani.
Huono nukkumaonni toistui
En uskonut, että meille voisi osua toistamiseen yhtä huono nukkumaonni, mutta niin vain kuopuksemme on samaa maata – tai oikeastaan vielä hieman haastavampi tapaus. Hän on nyt vuoden ja kahden kuukauden ikäinen, ja nukkumisvaikeudet sen kuin jatkuvat. Uni ei tule ilman minun tai isänsä läsnäoloa, eikä hän myöskään pysy unessa ilman jompaakumpaa meistä. Niinpä arkisin minulla ei ole edes päiväunien mittaista hengähdystaukoa, sillä joudun päivystämään makuuhuoneessa lasten unta ja rauhoittelemaan levottomia nukkujia.
Nyt vielä samaan syssyyn jo useamman kuukauden omassa sängyssään nukkunut 2-vuotias on muuttanut takaisin viereeni nukkumaan. Häneen on iskenyt ilmeisesti ikään kuuluva pelkovaihe, eikä omassa sängyssä nukkuminen enää kerta kaikkiaan onnistu. Yritykset nukuttaa hänet omaan sänkyynsä eskaloituivat pelokkaaksi huudoksi, joka herätti jo muutenkin huonosti nukkuvan kuopuksen. Vieressäkin nukkuessaan hän pyörii ja itkeskelee unissaan, mikä tietysti hankaloittaa omaa nukkumistani entisestään.
Ainainen väsymys kuuluu asiaan?
Pitkään ajattelin, että pikkulapsiarki nyt vain on tällaista: rankkaa, kuormittavaa, uuvuttavaa. Että ainainen univelka ja väsymyksestä tahmeat aivot nyt vain kuuluvat asiaan ja jokapäiväiseen elämään. Ja että taakkansa on kannettava yksin – itsehän ne lapset halusi. Mitäs läksit. Hiljalleen olen kuitenkin huomannut, että ehkä meillä nämä nukkumisasiat ovatkin poikkeuksellisen haastavia. Ymmärtääkseni aika monessa perheessä kuitenkin edes päiväuniaika ja illat lasten nukkumaanmenon jälkeen ovat aikaa, jolloin lapsista pääsee irti ja voi vaikka siivoilla, maksaa laskuja tai vain röhnöttää sohvalla. Tai mikä parasta: viettää parisuhdeaikaa puolison kanssa.
Meillä edellä mainitut asiat eivät kuulu perusarkeen. En voi ajatella tekeväni juuri mitään lasten nukkuessa päiväunia, sillä minähän makaan heidän välissään hyssyttämässä ja hytkyttämässä. Iltaisin meillä ei ole miehen kanssa yhteistä aikaa käytännössä koskaan, sillä toinen meistä on aina jumissa makuuhuoneessa kahden pienimmän kanssa. Emme voi kokata makoisaa iltapalaa, katsoa elokuvaa tai edes jutella. Viimeksi, kun yritimme kuiskien jutella makuuhuoneessa, kuopus havahtui hereille ja valvoi sen jälkeen neljä tuntia.
”En vain jaksa enkä selviä”
Tämänkin vielä kestäisi sen ajatuksen voimalla, että ennemmin tai myöhemmin tämäkin vaihe jää taakse, jos vain öisin saisi nukkua. Mutta kun ei saa. Joka yö jommallakummalla pienistä on joku ongelma, mikä pitää minut (ja usein myös isänsä) hereillä. Joka yö joku heräilee, itkeskelee, valvoo – tai nukkuu vain, jos saa tehdä sen päälläni. Tälläkin viikolla uneni ovat jääneet useampana yönä noin neljään tuntiin. Ja niiden voimalla pitäisi jaksaa suoriutua päivästä lasten kanssa ja illasta töiden parissa. Mies on ollut suureksi avuksi tässä unirumbassa, mutta ei hänkään fyysisen työn tekijänä voi joka yö valvoa.
Tällä viikolla olen myös useampana yönä itkenyt uupumustani. Seuraava päivä on tuntunut mahdottomalta kohdata. Ajoittain on tuntunut, etten vain jaksa enkä selviä. Ajatus aivan liian pian koittavasta päivästä täynnä tahtoikäisen uhmaa ja pikkusisareen kohdistuvaa kovakouraisuutta on unenpuutteesta sekavissa aivoissani näyttäytynyt kohtuuttoman vaikeana. Nukkumaanmeno on alkanut ahdistaa, koska sitä on varjostanut epätoivo: En kuitenkaan saa taaskaan nukkua. Ja tilanteeseen liittyvä stressi on johtanut siihen, että silloinkin, kun voisin nukkua – kun mies esimerkiksi nukkuu lasten kanssa – en ole saanut unta.
Voisinko pyytää apua?
Yhden tällaisen epätoivoisen vähäunisen yön jälkeen soitin itkuisena äidilleni ja sanoin ääneen sen, mikä oli käynyt mielessäni jo useampaan otteeseen kuluneiden viikkojen aikana: Voisinko pyytää apua lapsiperheiden kotipalvelusta? Voisinko myöntää, että nyt en enää jaksa? Ja auttaisiko joku silloin minua, meitä?
Äitini sai minut vakuutettua asiasta: todellakin voisin. Ei, se ei tarkoita että olisin huono äiti. Eikä sitäkään, että jaksaisin lapsiperhearkea muita huonommin. Kyllä, tilanteemme on oikeasti todella kuormittava. Ei, arkemme rankkuus ei ole kuviteltua. Kyllä, olen syystäkin uupunut. Ja lopulta: Ketä varten kotipalvelu on, ellei perheitä, joissa jaksaminen on jo venynyt läpikuultavan ohueksi?
Otin yhteyttä kotipalveluun
Rohkaisin siis mieleni ja kirjoitin viestin kunnan perhepalveluiden sosiaaliohjaajalle. Siitä tuli aika pitkä viesti. Vuodatin näppäimistöni kautta kaiken, mitä tilanteeseen liittyy: kolme vuotta jatkuneen huonon nukkumisen, joka on viime aikoina taas eskaloitunut, mahdottomuuden koskaan hengähtää uniaikanakaan tai edes siivota rauhassa, uhmaikäisen vähintäänkin haastavan vaiheen pikkusisaren satuttamisineen.
Sain vastauksen seuraavana päivänä. Se alkoi lauseella: ”Hyvä, että laitoit viestiä.” Tuli melkein tippa linssiin. Uupumukseni otettiin tosissaan. Tilanteemme oli jonkun muunkin mielestä niin haastava, että yhteydenottoa pidettiin hyvänä asiana. Viestin jatkosta selvisi, että hyvin todennäköisesti saamme apua. Sen määrästä ja muodosta ei ole vielä tietoa, mutta asia selvinnee palvelutarvekeskustelun myötä.
Kaikesta ei tarvitse selvitä itse
Seuraava yö oli tietysti hieman edeltäviä parempi. Aamulla aloin miettiä, olinko ylireagoinut apua pyytäessäni. Ehkä tämä ei olekaan niin haastavaa. Jollain toisella perheellä on taatusti vaikeampaa. Sitten havahduin taas todellisuuteen. Muistin yölliset kyyneleeni. Kyllä tämä on juuri niin haastavaa, eikä sitä yksi paremmin sujunut yö muuksi muuta. Aina löytyy ihmisiä, joiden tilanne on vielä vaikeampi, mutta se ei pienennä omaa avuntarvettamme.
En halua olla se äiti, jonka on muka pakko pärjätä ilman ulkopuolista apua. En halua olla äiti, joka on liian ylpeä ottaakseen apua vastaan. Haluan olla se äiti, joka tunnistaa omat rajansa ja niiden ylittyessä osaa helpottaa omaa ja koko perheensä tilannetta. Joka ymmärtää ja osaa opettaa lapsilleenkin, että kaikesta ei tarvitse selvitä itse.
En tiedä, mihin tämä uusi tie vie, mutta uskallan toivoa, että poispäin uupumuksesta. Ensimmäisen askeleen olen jo ottanut.
