Viimeksi päivitetty 11.9.2018
Jotkut päivät lasten kanssa kotona sujuvat kuin se kuuluisa tanssi. Kuopus kenties nukkuu yön vähän keskivertoa paremmin, joten aamulla silmäpussini eivät ulotukaan aivan polviin asti, ja olo on kohtalaisen energinen. Ulkoilemme sekä ennen että jälkeen lounaan, ja tiskivuorikin hoituu kuin itsestään. Illalla voin taputtaa itseäni olalle ja onnitella hyvästä suorituksesta: Handlaan tämän homman sittenkin!
Sitten on valitettavasti myös niitä päiviä, jolloin ihan kaikki takkuaa. Aamu alkaa surkean yön aiheuttamalla päänsäryllä ja taaperon tahallisella maitolasin tyhjentämisellä pitkin keittiön pöytää ja lattiaa, ja ruokakaupassa huomaan unohtaneeni laittaa kuopukselle vaipan. Kotona puolestaan huomaan unohtaneeni puolet ostoksista kauppaan, ja lopulta toivoisin voivani unohtaa olevani äiti ja kaikki siihen liittyvät vastuut ja velvoitteet.
Tällä viikolla oli enemmän noita viimeksi mainittuja päiviä, äitiyteni tähtihetkiä lainausmerkeissä. Seuraavassa kaksi esimerkkiä kuluneen viikon tapahtumista, joista ei hyvä äiti -pisteitä ropise.
Leikkipuiston someäiti
Päätin aloittaa viikon reippaasti viemällä lapset läheiseen leikkipuistoon heti aamusta. Olimme skarppeina paikalla jo hiukan yhdeksän jälkeen, joka on meille melko aikaisin. Kaksivuotias kirmasi innoissaan pitkin puistoa, ja kuopus lähti silmät kiiluen kohti liukumäkeä. Hän on hiljattain oppinut laskemaan mäestä itse, ja usein puistossa käydessämme laskeekin mäkeä riemusta hihkuen kerran toisensa jälkeen.
Nytkin kuopus laski mäestä yhä uudelleen ja uudelleen. Seurasin toimitusta vierestä asiaan kuuluvasti kannustaen ja kehuen ja välillä pari valokuvaa napaten. Jossain vaiheessa sain työhöni liittyvän viestin ja vetäydyin parin metrin päähän penkille vastaamaan siihen. Samaan aikaan puistoon saapui oletettavasti isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Ja mitä tapahtuu juuri sillä sekunnilla, kun käännän katseeni kännykkääni? Sujuvasti kymmeniä kertoja liukumäestä laskenut kuopus horjahtaa ja lennähtää mäen loppusuoralta naama edellä hiekkaan.
Seuraa asiaankuuluva huuto, omat juoksuaskeleeni paikalle, karjuvan vuosikkaan nostaminen syliin – ja vierestä tilannetta seuraavan isoäidin paheksuva mulkaisu ensin minua ja sitten penkille jäänyttä kännykkääni kohti. Saatoin melkein lukea hänen ajatuksensa: ”Noin siinä käy kun kännykkä kiinnostaa enemmän kuin lapsen turvallisuus!” Teki mieli selittää, että kun se oikeasti osaa laskea, ja ihan sekunniksi vain käänsin katseeni, mutta mitäpä se olisi auttanut. Olin jo saanut paska mutsi -leiman otsaani koristamaan.
Sukkahousupissa yllätti
Keskiviikkona päätin taistella orastavaa ongelmapäivää vastaan lähtemällä lasten kanssa muskariin ja sen jälkeen lounaalle ystäväni kanssa. Mikä muka voisi mennä pieleen? Muskarissa menikin ihan kivasti – mitä nyt minun lapseni oli ainoa, joka vastusti laululeikkejä ja pelkäsi nauravaista muskarin vetäjää.
Musiikkituokion jälkeen jäimme hetkeksi muskarin pihalla olevaan leikkipuistoon. Pian taapero ilmoitti pissahädästä, ja koska en jaksanut pakata kimpsuja ja kampsuja ja viedä häntä sisälle vessaan (virhe nro 1), ohjasin hänet sivummalle suuren pensaan taakse puskapissalle. No, mitä mahtaa tapahtua, kun ohjaksissa on kaksivuotias, jolla on yllään sukkahousut? Puskapissasta tulikin sukkahousupissa, vaan mitäpä tuosta – olinhan minä kerrankin varautunut varahousuin! Vaihdoin ne taaperolle itsetyytyväisyydestä myhäillen, ja niin pääsimme jatkamaan matkaa lounasravintolaa kohti.
Lahkeeseen livahtanut pökäle
Ravintolassa oli kiva aidattu leikkipaikka, johon kaksivuotias jäi leikkimään sillä välin, kun minä menin kuopuksen kanssa tiskille maksamaan ruokamme. Siinä oli vähän jonoa, mutta leikkipaikka oli aivan lähellä, joten en nähnyt, mikä voisi mennä pieleen (virhe nro 2). Kun palasin, lapsoseni ilmoitti: ”Mulla tuli valmaan kakka housuun, luulisin”. Valitettavasti luulo oli kuin olikin tiedon väärti – se selvisi vessassa, jossa löysin lapsen lahkeesta sinne vierineen ja matkalla koko reiden ja säären tahrineen pökäleen. Ne housut eivät nähneet huomista, vaan lensivät kaaressa vessan roskikseen.
Mutta kas, enempää varahousuja ei ollut (virhe nro 3). Minä olen huono varautuja, ja olin ollut iloinen, että oli edes ne yhdet mukana. Nyt ne kertoivat omaa haisevaa tarinaansa ravintolan vessan roskiksessa. Ylimääräisiä kalsareitakaan ei ollut mukana, enkä tietenkään voinut päästää kaksivuotiasta esittelemään pyllyään kanssaruokailijoille. Niinpä minun oli vietävä kuopukselta housut jalasta – tällä oli kuitenkin vaippa sekä mekko yllään. Onneksi näillä kahdella on ikäeroa vain puolitoista vuotta, joten kuopuksen trikoiset housut muuntautuivat kaksivuotiaalla kätevästi capreiksi.
Vähemmän eritteitä ensi viikolle, kiitos
Ravintolan vessasta poistuessamme pyyhin kuvaannollisesti ja konkreettisesti hikeä otsaltani. Uskaltauduin hädin tuskin ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että tiskillä olisi vierähtänyt pikkuisen pidempi hetki, ja lahkeeseen eksynyt ruskea ystävämme olisi jatkanut matkaansa iloisesti lattialle asti. Nyt tuskainen kohtaamiseni lahjepökäleen kanssa jäi minun ja lasten väliseksi, mutta jos Mr. Hankey olisi ulkoistanut itsensä keskelle ravintolaa, olisi paska mutsi -leima ollut polttomerkin veroinen – ja sitä paitsi melko kirjaimellinen.
Toivottavasti ensi viikko on leppoisampi ja erityisesti vähemmän eritepitoinen. Sitä odotellessa otan ilon irti siitä, että täällä on viikonlopun ajan toinen aikuinen varahousuista vastaamassa ja pissahousuja pesemässä.
