Viimeksi päivitetty 24.8.2018
Kun omaa tahtoa ja kovapäisyyttä jaettiin, meidän perheemme lapset – erityisesti kaksi keskimmäistä – olivat varmasti ensimmäisinä paikalla. Ja luulenpa, että he saivat myös yliannostuksen, moninkertaisesti sen määrän, joka olisi meille vanhemmille terveellistä.
Erityisesti 2,5-vuotias raivoaa monta kertaa päivässä, jos ei saa raudanlujaa tahtoaan läpi. Osa tulisuudesta menee varmasti tahtoiän piikkiin, mutta luulenpa, ettei se selitä kaikkea. Sillä tätä tahtomista ja raivarointia on kestänyt yhtä kauan kuin lapsi on osannut ilmaista itseään, eikä sille näy loppua.
Ulosmarssi tutkimushuoneesta
Tällä lapsella ei ole tippaakaan miellyttämisenhalua eikä vieraskoreutta. Kun hän tahtoo tai ei tahdo jotain, sen kuulevat kaikki vähintään kilometrin säteellä. Se ei jää piiloon myöskään esimerkiksi lääkäriltä, neuvolan terveydenhoitajalta tai hammashoitajalta, joka sai viime käynnillämme tuta taaperon yhteistyöhaluttomuuden ja ulosmarssin tutkimushuoneesta kesken hammastarkastuksen.
Myöskään meidän vanhempien antamien ohjeiden uhmaaminen ei kysy aikaa eikä paikkaa. Vastaan hangoittelu on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Karvalakkiraivari ja kumppanit
Tässä lista viime päivien raivareiden ja uhmakohtausten aiheista:
- Kysyin lapselta, haluaako hän leipää. Hän ei halunnut, mutta sen sijaan, että olisi vain vaikka pudistanut päätään, hän kirkui naama punaisena EN HALUUUU LEIPÄÄ!!!
- Olimme menossa ulos aurinkoiseen kesäpäivään. Lapsi keksi, että halusi laittaa karvalakin päähänsä. Yritin ehdottaa, että hän laittaisi mieluummin vaikka lippiksen. Lopputulos: Lapsi survoi hatun päähänsä palosireeninä huutaen ja juoksi pihalle, jossa potkaisi raivoissaan puutarhatuolin kumoon.
- Lapsi pyysi ruokapöydässä maitoa, mutta saadessaan mukin käteensä kaatoi sen sisällön virnistellen lattialle. Kun kieltäydyin antamasta lisää maitoa, tuttu ihmissirkkeli käynnistyi jälleen.
Esimerkkejä piisaisi lisääkin, mutta pointti tuli varmaan selväksi. Meillä asuu hyvin tulinen ja vastahankainen taapero, jonka tahdonilmaisut ovat välillä uuvuttaa tämän äidin.
Sinnikäs eskarilainen
Eskarilainen puolestaan ei enää raivoa aivan kaksivuotiaan tavoin, mutta ei hänkään hiljaa ole pettymyksen kohdatessa. Hänenkin käsistään saattavat tavarat vielä lentää kiukunpuuskan sattuessa, ja välillä saan edelleen kuulla olevani “tyhmä äiti”.
Hän on myös äärimmäisen sitkeä jotain halutessaan. Vaikka olen pyrkinyt olemaan johdonmukainen kielloissani eikä tapanani ole antaa periksi inttämisen myötä, hänelle “ei” on pelkkä hidaste, jonka hän uskoo voivansa päihittää tarmokkaalla sitkeydellä. Ikä on tuonut pelkkään inttämiseen nokkelia vivahteita, kuten perusteluja ja kaupankäyntiä: “Jos mä teen näin niin saanko mä SITTEN…”
Ei minun vallassani
Jos jaksaisin vielä murehtia muiden ihmisten mielipiteitä meistä, veljesten julkiset mielenosoitukset saattaisivat nolostuttaa. Nykyisin jätän kuitenkin ohikulkijoiden mulkoilut ja tuhahdukset omaan arvoonsa, sillä tiedän, että tilanne ei ole minun kasvatuskykyjeni ulottuvissa.
Samoin kun itse kuvittelin esikoiseni vauva-aikana hänen hyvien unenlahjojensa olevan jollakin tapaa minun ansiotani, saattaa säyseän lapsen vanhempi luulla, että lapsen uhman ja hangoittelun määrä on vain kasvatuksesta kiinni. Mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, ettei se todellakaan ole niin. Temperamentteja on erilaisia, ja meille on osunut asteikon tulisin pääty.
Uhmakkuuden hyvät puolet
Vahvatahtoisten lasten vanhempana olo on ajoittain melko uuvuttavaa. Mutta toisina, valoisampina hetkinä osaan nähdä luonteenpiirteen hyvät puolet: Ainakaan näiden lasten yli ei kävellä – ei nyt eikä todennäköisesti tulevaisuudessakaan. He myös tietävät mitä haluavat ja tekevät kaikkensa saadakseen sen. Vaikka se nyt kiristää hermojani, se ei voi olla pelkästään huono asia.
Niinpä en oikeastaan yllättynyt lukiessani tämän artikkelin uhmakkaan temperamentin vaikutuksista lapsen tulevaisuuteen. Artikkelin mukaan uhmakkuus on yhteydessä muun muassa kilpailuhenkisyyteen ja voi edesauttaa taloudellista menestystä myöhemmin elämässä. Kuulostaa järkeenkäyvältä, etenkin, kun uhmakkuuteen ja periksiantamattomuuteen yhdistyvät hyvät sosiaaliset taidot, kuten meidän eskarilaisellamme.
Niin että pitäisiköhän tässä tuskastumisen ja hermoromahduksen sijaan nostaa jalat pöydälle ja jäädä odottelemaan lapsen niittämää mainetta ja kunniaa? Ehkä seuraavien kaupparaivareiden aikana toteankin tuhahtelijoille ylpeänä, että tuleva menestyjä tässä vain harmittelee, kun ei saanut jäätelöä.
Lisää Uusperhesatulta:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
