Viimeksi päivitetty 25.5.2018
Olen ollut äiti nyt kuuden vuoden ja neljän kuukauden ajan. Ensin vain yhden lapsen äiti, sitten toisen ja lopulta kolmannen – lisäksi vielä yhden lapsen äitipuoli.
Nämä vuodet ovat olleet ehkä elämäni opettavaisinta aikaa. Äitiys on opettanut minulle lukuisia ihania asioita pyyteettömästä rakkaudesta, joka ei tunne rajoja. Se on saanut minut venymään ja paukkumaan ollakseni sellainen äiti, jonka lapseni ansaitsevat. Monella tapaa äitiys on ehdottomasti opettanut minua olemaan parempi ihminen.
Äitiyden ikävät opit
Toisaalta äitiys on myös opettanut minulle liudan ikäviä asioita, lähinnä itsestäni. Jos joku kuvittelee, että äitiys tuo ihmisestä esiin vain ne kaikki parhaat puolet, myönnän tässä ja nyt, että ainakaan minun kohdallani se ei mennyt niin.
Lapsettomana oli helppo uskotella itselleen olevansa tietynlainen ihminen. Oli helppo sulkea silmänsä niiltä piirteiltään, jotka eivät kuuluneet ideaaliminään. Oli helppo ylläpitää kulissia, ainakin itselleen.
Lapset peilaavat heikkouksiani
Äitinä joudun kohtaamaan huonot puoleni ja puutteeni päivittäin. Voisin sanoa, että lapseni kaivavat ne minusta esiin, mutta se olisi valetta. Eiväthän he ole syypäitä siihen, millainen minä olen.
He ovat kuitenkin intensiivisiä, aitoja ja rehellisiä, ja sellaisina peilaavat minulle niitä heikkouksiani, joiden olemassaolon ehkä haluaisin kieltää. Lisäksi äitinä joudun päivittäin tilanteisiin, jotka provosoivat huonoja puoliani – niitä, jotka olivat varmasti olemassa jo aikana ennen lapsia, mutta jotka oli helppo haudata jonnekin syvälle.
Kiehun ja tiuskin
Mitä yritän siis sanoa? Mitä ei-niin-mairittelevaa äitiys sitten on opettanut minulle? Katsotaanpa.
Se on opettanut, että en ole niin kärsivällinen ja tasainen kuin haluaisin. En ole se rauhallisuuden ruumiillistuma, joka tyynesti kumartuu kirkuvan lapsen puoleen kysymään, mikä suututtaa. Toki välillä kykenen toimimaan näin, mutta yhtä usein kiehun vähintään sisäisesti ja vastaan lapsen tiuskintaan samalla mitalla. Olen kärsimätön, ailahteleva ja äkkipikainen, en lehmänhermoinen viilipytty.
Ärtyisä viulunkieli
Se on opettanut, että en ole kovin hyvä kodin hengetär. Toki oma epäjärjestelmällisyyteni oli tiedossani jo aiemmin, mutta neljän lapsen talous on osoittanut, että kodinhoidon langat lipsuvat käsistäni pahasti. Nolottaa myöntää, mutta priorisoin lähes kaiken kotitöiden edelle. Tässä syy, miksen pidä yllätysvieraista.
Äitiys on myös opettanut, että minusta tulee ärtyisä ja epämiellyttävä ihminen, jos en saa säännöllisesti omia hetkiä. En ole se äiti, joka nauttii lastensa seurasta jatkuvasti, ja joka ei kestä olla heistä erossa muutamaa tuntiakaan. Tiuskin, ärsyynnyn pienistä asioista ja olen kireä kuin viulunkieli, mikäli en pääse välillä olemaan vain itseni kanssa.
Parempaa kohti, askel kerrallaan
Lyhyesti sanoen se on opettanut, etten ole sellainen äiti (tai ihminen) kuin luulin olevani ja mitä haluaisin olla. En ole se rento leikkiin heittäytyjä, joka esiintyi mielikuvissani aikana ennen äitiyttä. Tai voin olla, mutta vain parhaimmillani – en läheskään aina. Vähintään yhtä usein olen ainakin jossain määrin takakireä nainen, joka ei erityisemmin nauti leikkimisestä, ja joka joutuu liian usein pyytämään lapsiltaan anteeksi kireyttään.
Mutta ei niin paljon huonoa ettei jotain hyvääkin. Äitiyden myötä olen oppinut tiedostamaan puutteeni aiempaa paremmin. Ja tiedostaminenhan on ensimmäinen askel muutokseen. Voin aina pyrkiä parempaan ja niin teenkin; pikkuhiljaa, askel kerrallaan, joskus yhden askelen eteen ja kolme taakse ottaen, mutta suuressa kuvassa kuitenkin hiljalleen eteenpäin liikkuen.
Mitä äitiys on opettanut sinulle? Kirjoita siitä ja osallistu kirjoituskilpailuumme, jonka palkintona on hemmottelupaketti täynnä Rimita Greenin ekokosmetiikkaa. Osallistumisaikaa on vielä tämän viikon loppuun asti.