Viimeksi päivitetty 18.5.2018
Hannele Lehmusketo on ehtinyt elämänsä aikana kokea äitiyden ääripäät – on vaikeaa edes valita, mistä hänen tarinansa tulisi aloittaa. Mutta aloitetaan vuodesta 2000.
Hannele oli tuolloin jo kolmen teini-ikäisen lapsen äiti, mutta uuden avioliiton myötä syntyi toive ja ajatus yrittää vielä iltatähteä.
Kolme sykettä
Pian raskaustesti näyttikin plussaa, ja onnen tunne läikähti rinnassa. Samalla kuitenkin Hannele tunsi myös huolta: hän oli omasta mielestään vanha äidiksi, 35-vuotias. Menisikö kaikki hyvin?
Ensimmäiseen ultraääneen asti hän eli jännityksen tilassa. Ja sitten, ensimmäisessä ultrassa näkyi tykyttävä pikselisydän. Olo huojentui heti.
Hannelella oli kuitenkin erikoisia vuotoja, joten parin päivän päästä tehtiin tarkastusultra – ja siellä sydämiä näkyi jo kaksi. Vielä pari päivää myöhemmin Hannele tarkistettiin uudelleen, varmuuden vuoksi.
”Asetuin makaamaan lääkärin tutkittavaksi, ja silloin hän sen sanoi: Täällä näkyy kolme sykettä”, Hannele muistelee.
Sen kauniimpia sanoja hän ei olisi uskaltanut toivoa. Hannele oli aina halunnut ison perheen, ja etäinen toive kaksosista oli käynyt hänen mielessään usein alkuraskauden aikana. Mutta kolmoset, uskomatonta!
Vanhimman lapsen kuolema
Odotusaikana Hannelen 17-vuotias esikoinen muutti Lohjalta toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja vain paria kuukautta myöhemmin toisella kolmanneksella raskaana ollut Hannele sai musertavan uutisen: hänen esikoispoikansa oli jäänyt auton alle ja kuollut.
”Se oli hirvittävä uutinen. Muistan sen ristiriitaisuuden tunteen: Yhtaikaa olin onnellinen kohdussani kasvavista ihmeistä, ja toisaalta musertavan surullinen lapseni kuolemasta. Mutta en voinut vain lakata hengittämästä – muut lapset tarvitsivat äitiään.”
Synnytys käynnistyy hautajaispäivänä
Suru kuitenkin riepotti Hannelea kourissaan niin rajusti, että lopulta esikoispojan hautajaispäivänä kolmosten synnytys käynnistyi. Raskausviikkoja oli takana 27+2.
Kun muut perheenjäsenet lähtivät hautajaisiin, Hannele lähti supistuksia pidätellen ambulanssilla kohti Helsingin Naistenklinikkaa. Kolmossynnytys oli niin iso riski, että se piti hoitaa pääkaupungissa, keisarileikkauksella.
”Muutkin lapseni ovat syntyneet vauhdilla, ja tunsin ambulanssimatkan aikana miten supistukset tihenivät ja ponnistamisen tarve alkoi käydä ylivoimaiseksi”
Juoksuvauhtia sektioon
Puolivälissä matkaa lääkäri tuli Helsingistä Medi-Helillä vastaan ja toi supistuksia hillitsevää lääkettä, jonka voimin Hannele jaksoi nipin napin pidätellä kolmosia Naistenklinikalle asti.
”Sitten mentiin paarisängyllä juoksuvauhtia suoraan sektioon, edes koruja ei ehditty ottaa pois. Ensimmäinen tytöistä oli jo synnytyskanavassa, ja hänet piti sektiohaavan kautta nykäistä takaisinpäin”, Hannele muistelee.
Keskoset ja Hannele tehohoidossa
970 grammaa. 1060 grammaa. 1100 grammaa. Vuosienkin jälkeen Hannele muistaa kol mostyttöjensä syntymäpainot miettimättä silmänräpäystäkään. Miten pieniä ja hauraita he olivatkaan.
Identtiset kaksostytöt ja ei-identtinen kolmas tyttö joutuivat viettämään ensimmäiset seitsemän viikkoaan vastasyntyneiden tehohoidossa. Senkin jälkeen heidät pidettiin vielä kolme viikkoa Jorvilla tarkkailussa.
”Olin heidän kanssaan joka päivä koko sairaalahoidon ajan, lukuunottamatta parin päivän ankaraa flunssaa”, Hannele muistaa.
Uusi elämänvilske kotona
Jälkeenpäin Hannelen oma äiti sanoi, että hautajaispäivän tapahtumilla oli tarkoitus. Esikoispoika ei halunnut äitiä itkemään haudalleen. Ne sanat lohduttavat Hannelea, antavat toivoa.
Eikä suruun voinut jäädä kiinni, sillä ensin piti käydä katsomassa kolmosia Jorvissa ja sitten kun tytöt saatiin kotiin, vilske todella alkoi.
”Laskettu aika olisi ollut juhannuksena, mutta saimme tytöt jo kesäkuun alussa kotiin”, Hannele muistelee.
Kotona teini-ikäiset isosisarukset osallistuivat innoissaan kolmostyttöjen hoitoon.
Auto vaihtoon, taloon laajennus…
Elämä meni monella tavalla uusiksi triplojen myötä.
”Auto meni vaihtoon ensimmäisenä – eihän mihinkään tavalliseen autoon mahdu kolmea turvakaukaloa! Mitan kanssa kiersimme autokauppoja, kunnes tarpeeksi leveä löytyi”, Hannele muistelee.
Taloudellisesti tietysti haasteita koitui siitä, kun alusta asti kaikki piti ostaa kolmena kappaleena: olipa kyse sitten toppahaalarista tai syöttötuoleista. Taloakin piti laajentaa, että kaikki mahtuivat asumaan.
Allergiset ja herkät sairastumaan
Muutoin Hannele on sitä mieltä, että enemmän päänvaivaa aiheutui keskosuudesta kuin kolmosuudesta. Tytöt olivat varsin allergisia ja infektioherkkiä pikkulapsiaikansa. Esimerkiksi maanviljelijänä työskennellyt isä joutui noudattamaan erityistä varovaisuutta, ettei edes viljapölyä kantautunut työvaatteiden mukana sisälle.
”Sovimme jo varhain mieheni kanssa, että minä jään lasten kanssa kotiin. Ensinnäkin kolmet päivähoitomaksut, eihän siitä olisi tullut mitään. Ja kolmen lapsen sairastelut, eihän siinä olisi mikään työ tullut kunnolla tehtyä”, Hannele muistelee.
Kotiapua oli vaikea saada, mutta lopulta MLL:n keskosohjelman kautta sellaista heille järjestyi.
”En ole koskaan kokenut, että lasten hoitaminen olisi rankkaa! Ne vuodet ovat olleet minulle antoisaa ja onnellista aikaa”, Hannele painottaa.
Toinen auto-onnettomuus
Muutaman vuoden lapsiperhe-elämä meni omaa onnellista rataansa, kunnes vuonna 2005 uusi murhe ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hannelen kolmas lapsi, täysi-ikäinen tytär joutui miehensä kanssa auto-onnettomuuteen. Heidät ohittanut auto sai pariskunnan auton heittelehtimään ja ajautumaan vastaantulijoiden kaistalle. Molemmat kuolivat onnettomuudessa.
”Eihän sitä meinannut todeksi uskoa, että miten niin voi käydä. Taas. Toisaalta minua on jollain tavalla lohduttanut, että kummatkaan onnettomuudet eivät ole johtuneet omista lapsistani. Ei ole mitään, mitä he olisivat voineet tehdä toisin, ja estää tapahtuneen”, Hannele miettii.
Kotona ei ole salaisuuksia
Elämää mullistaneista suruista ja iloista on perheessä aina puhuttu avoimesti, mutta toki lasten ikään sopivalla tavalla. Nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevat tytöt tietävät, mitä heidän isosisaruksilleen on tapahtunut.
Suuret surut saivat Hannelenkin miettimään uutta suuntaa elämälleen, ja kun tytöt menivät kouluun, hän kouluttautui mielenterveyshoitajaksi. Halu auttaa muita elämän kolhimia palaa hänessä vahvana.
Kolhittujen tukikohta
Sittemmin yhteiselo kolmosten isänkin kanssa päättyi, hyvissä väleissä kuitenkin. Nyt Hannele on uudelleen naimisissa, mutta puolisolla ei ole omia lapsia. Halu auttaa ja rakastaa on kuitenkin molemmilla vanhemmilla kova.
”Ostimme Varsinais-Suomesta vanhan kansakoulun ja remontoimme sen kuntoon. Kun tilaa oli, oli oikeastaan mieheni ajatus ryhtyä tukiperheeksi lapsille, joiden biologisissa perheissä on haasteita. Monien lasten kanssa meillä on jo pitkä tukisuhde.”
Joka viikonloppu Hannele ja hänen miehensä toivottavat kotiinsa tervetulleeksi apua tarvitsevan lapsen. Tulijoita on vauvoista kouluikäisiin, yleensä yksi tai kaksi kerrallaan. Osa lapsista on erityistarpeisia, ja joskus tulee kriisilapsia lyhyellä varoitusajalla myös viikoilla.
Tyhjän pesän syndrooma
”Sanon sen ihan suoraan, minulla on tyhjän pesän syndrooma – vaikka kolmostytöistä kaksi vielä asuukin kotona. Minulla on niin paljon rakkautta annettavaksi, ja on niin paljon lapsia, jotka sitä tarvitsevat.”
Tulijoita olisi enemmän kuin Hannele ja hänen miehensä pystyvät ottamaan. Se surettaa. Mutta toisaalta, he pystyvät auttamaan jo nyt monia.
”Ja ehkä jossain vaiheessa otamme vielä sijaislapsen. Kaikki on mahdollista! Mutta sen tiedän, että minun elämäntehtäväni on auttaa lapsia. Ja sitä jatkan niin kauan kuin minulla voimaa on!”
Lue myös:
