Viimeksi päivitetty 24.4.2018
Kerroin aiemmin, että esikoiseni on viime aikoina kipuillut sitä, ettei saa elää arkea yhtä aikaa minun ja isänsä kanssa. Erosimme lapsen ollessa pikkuvauva, joten yhteistä arkea ei ole koskaan ollut.
Kuusivuotias on sopeutunut erolapsen elämäänsä hyvin. Eihän hän muusta tiedäkään. Hänellä on kaksi kotia, kaksi perhettä, kaksi tapaa elää arkea. Hän puikkelehtii tottuneesti näiden välillä, asuu virallisesti meillä mutta näkee isäänsä useamman kerran viikossa.
Kuusivuotiaan miksi-mietteet
Kestikin pitkään ennen kuin hän alkoi kyseenalaistaa perhemuotonsa. Tytärpuoleni kipuillessa omien vanhempiensa eroa mietin, eikö vastaavia kysymyksiä nouse esikoiseni mieleen ollenkaan. Toki hän välillä meillä ollessaan ikävöi isäänsä ja päinvastoin, mutta tilanteen kyseenalaistaminen antoi odottaa itseään.
Alkuvuodesta hänen ikämittariinsa kilahti kuudes vuosi, ja se oli kuin lähtölaukaus miksi-mietteille. Miksi äiti ja isä eivät voi asua saman katon alla? Miksi aikuiset eroavat? Miksi en saa olla yhtä aikaa molempien vanhempieni kanssa?
Yhteisiä hetkiä äidin ja isän kanssa?
Erään tällaisen keskustelun jälkeen jäin miettimään erityisesti viimeistä kohtaa. On totta, ettei lapsi voi elää arkea sekä minun että isänsä kanssa yhtä aikaa, mutta voisimmeko tarjota lapselle hetkiä, jolloin olemme kaikki yhdessä? Voisimmeko luoda muistoja siitä, kun teimme jotakin kolmisin?
Viimeinen tikki oli, kun törmäsin somessa aikuiseksi kasvaneiden eroperheiden lasten keskusteluun. Mieleeni jäi kommentti, jossa muisteltiin lämmöllä niitä kertoja, jotka kirjoittaja sai lapsuudessaan viettää eronneiden vanhempiensa kanssa – molempien yhtä aikaa.
Neutraalia asiallisuutta
Halusin pystyä antamaan omalle lapselleni jotain vastaavaa. Aiemmin en ollut asiaa juuri ajatellut – pitkälti siksi, ettei lapsi ollut aikaisemmin kipuillut minun ja isänsä eroa. Ja hyvä niin, sillä aiemmin en ehkä olisi ollut valmis harkitsemaan kolmisin vietettävää aikaa.
En mene yksityiskohtiin minun ja esikoiseni isän erosta, mutta sanottakoon, että se ei ollut helppo. Koko suhde ei ollut helppo – kaikkea muuta. Eron jälkeen välimme olivat pitkään riitaisat, ja sen jälkeen vähintäänkin viileät. Pystyimme kyllä olemaan neutraalin asiallisia tavatessamme lapsen vaihdon merkeissä, mutta yhtään ylimääräistä aikaa en olisi halunnut viettää hänen kanssaan.
Pyrimme yhteisymmärrykseen
Nyt asiat ovat olleet jo pidemmän aikaa paremmin. Otamme aiempaa paremmin huomioon toistemme näkemykset lastamme koskien ja pyrimme yhteisymmärrykseen sen sijaan, että väittelisimme siitä, kuka on oikeassa. Minä pystyn nykyisin suhtautumaan häneen puhtaasti lapseni isänä, en ex-kumppaninani, jonka kanssa elo oli vähintäänkin myrskyisää.
Niinpä ehdotin hänelle, että tekisimme joskus jotakin yhdessä lapsen kanssa. Ei viikoittain, mutta toisinaan. Antaisimme lapselle mahdollisuuden olla meidän molempien kanssa, luoda muistoja hetkistä äidin JA isän kanssa.
Minigolfia kolmestaan
Lapsen isä oli asiasta samaa mieltä, joten tällä viikolla järjestimme ensimmäisen yhteisen hetkemme viemällä lapsi minigolfia pelaamaan. Lapsi odotti sitä innolla, kyseli joka päivä monta kertaa, koska oikein mennään.
Yhteinen pelihetkemme meni paremmin kuin uskalsin toivoa: lapsi nautti olostaan, ja minullakin oli ihan mukavaa. Emme olleet kuin perhe, mutta olimme äiti, isä ja lapsi, yhteistä aikaa viettämässä.
Tärkeää lapselle – ja minulle
Olen iloinen että pystyn tähän. Että pystyn päästämään irti vanhoista kaunoista, sivuuttamaan aiemmat erimielisyytemme ja antamaan lapselle kokemuksia ja muistoja meistä kaikista yhdessä.
En pysty tarjoamaan hänelle onnellista ydinperhettä, mutta voin antaa jotain sen tilalle: onnellisen uusperheen ja mallin siitä, että eron jälkeenkin hän saa toisinaan olla molempien vanhempiensa kanssa.
Se on minulle tärkeää, koska se on lapselle tärkeää.
Lisää Uusperhesatulta:
Lue myös:
Muita tämän lukeneita kiinnostivat myös:
Lue myös:
