Viimeksi päivitetty 27.3.2018
Ensimmäistä kertaa jouduin nimikysymyksen eteen vuonna 2011, kun odotin esikoistani. Hänen isänsä on irlantilainen, mutta olimme päättäneet antaa tulokkaalle suomalaisen etunimen. Minulla oli mielestäni vaikka kuinka monta hyvää ehdotusta, mutta englanninkielisissä korvissa ne saivat omituisen kaiun.
“Otto?”
“Ei, se on niin kuin se pankkiautomaatti.”
“Miska?”
“Kuulostaa liikaa niskalta.”
“Rasmus?”
“Ei käy, The Rasmushan on se bändi.”
Ja niin edelleen. Lopulta ehdotin nimeä, joka ei kuulostanut liikaa miltään ruumiinosalta, yhtyeeltä tai esineeltä. Se oli myös nimi, joka suomalaisuudestaan huolimatta sopi myös ulkomaalaiseen suuhun. Pidimme asian auki nimellisesti (pun intended!) vauvan syntymään asti koska halusin nähdä, näyttäisikö lapsi aiotulta nimeltään. Oli kuitenkin melko selvää, että se hänestä tulisi – ja niin tulikin.
Yhteinen suosikkimme Isla
Odottaessani toista lastani ehdotin nykyiselle miehelleni kahta nimeä, tytön ja pojan. Tytön nimestä mies piti heti. Se oli Isla, yhteinen suosikkimme. Rakenneultrassa kuitenkin selvisi, että odotimme poikaa. Sen kuultuani ensimmäinen kommenttini taisikin olla “No nyt meillä on nimiongelma!”.
Nimemme varastettiin
Sitten tulin raskaaksi kolmannen kerran. Olimme edellisestä raskaudestani asti ajatelleet, että jos saamme jonain päivänä tytön, hänestä tulee Isla. Mutta valitettavasti nimiä ei voi varata, ja näiden kahden raskauteni välillä serkkuni sai lapsen, josta tuli Isla. He olivat tietämättään varastaneet meidän nimemme!
Tästä alkoi nimiongelmamme, joka kasvoi, kun saimme kuulla odottavamme tyttöä. Halusimme että hän olisi Isla, mutta se nimi oli jo käytetty. Pitkään silti jossittelimme Islalla: Haittaisiko se, jos pikkuserkuilla olisi sama nimi? Ehkä ei? Paitsi että kyllä se haittasi.
Suvussamme oli jo Isla, josta puhuttiin usein. Ajatus toisen Islan tuomisesta sukuun tuntui hölmöltä.
Nimi löytyi luonnosta
Ongelma oli, että emme olleet samaa mieltä mistään muusta nimestä. Minä ehdotin Siiriä, Seelaa ja Iiristä, mieheni ehdotti Kerttua, Lottaa ja Ainoa. Hän ei pitänyt minun ehdotuksistani enkä minä hänen. Kerran jo meinasi löytyä kompromissi – Vilma – mutta assosioin sen liiaksi Wilmaan, edesmenneeseen lemmikkikaniini. Niinpä sekin lensi hylättyjen nimien hautausmaalle.
Vatvoimme asiaa kuukausitolkulla. Selasimme nimikirjoja, googletimme nimiä, keksimme puolitosissamme omiammekin. Mikään vain ei tuntunut oikealta. Ajattelimme koko ajan, että onhan tässä vielä aikaa, mutta äkkiä oli ristiäisviikko, eikä meillä ollut vieläkään nimeä.
Lopulta nimi löytyi luonnosta. Kuljin paljon syyskesäisessä luonnossa vauva kantoliinassa, ja nimi putkahti mieleeni jostain mitä siellä näin. Ajattelin sen olevan taas yksi nimi, jonka mieheni hyllyttäisi, mutta yllätyksekseni hän pitikin siitä. Meillä oli nimi! Vauvallamme oli nimi! Eikä hetkeäkään liian aikaisin – sinä samaisena päivänä meillä nimittäin oli tapaaminen kastepapin kanssa.
Ihan tavalliset nimet
Minulle on ollut nimiasiassa tärkeää, että lapseni saavat nimet, joita ei tule vastaan viittä samalla koululuokalla. Harvinaisuuteen en silti ole pyrkinyt. Pojillani on ihan tavalliset nimet – kuitenkin sellaiset, joita ei löydy heidän nimeämisvuosiensa suosituimpien nimien Top 10 -listalta eikä itse asiassa edes Top 50 -listalta.
Kuopuksemme kanssa jouduin lopulta hieman joustamaan tästä, vaikkei hänenkään nimensä ollut viime vuoden suosituimman 10 nimen joukossa. Nimi, johon tykästyimme, vain sattuu olemaan sellainen, josta moni muukin pitää. Olisi tuntunut hölmöltä olla antamatta sitä vain siksi. Ja toisaalta – yhdessä harvinaisen sukunimemme kanssa kuopuksenkin nimi on sellainen, ettei kaimaa ihan hevillä taida tulla vastaan.
Nimiasiat ovat kiehtovia – ja haastavia. Jos vielä saisimme tytön, en tiedä, miten ihmeessä keksisimme hänelle nimen. Taitaakin olla paras pitäytyä nykyisessä lapsiluvussa ja nimetä vastedes vain lemmikkejä. Niiden kanssa kun mielikuvituksella ei tarvitse olla rajoja. Asuuhan meilläkin karvainen Osku Palomies.
