Viimeksi päivitetty 9.3.2018
Meillä on neljä lasta. Neljä sisarusta. Paitsi jos asiaa ajattelee teknisesti, biologisin faktoin. Siinä tapauksessa minulla on kolme lasta ja yksi lapsipuoli, samoin miehelläni.
Meillä on kaksi yhteistä lasta: pienimmät perheemme lapsista ovat siis keskenään täyssisaruksia. Isommat kaksi, molempien aikaisemmista suhteista, eivät ole toisilleen biologisesta näkökulmasta ollenkaan sisaruksia. Pienimpämme ovat suhteessa näihin isompiin lapsiin puolisisaruksia: siskopuolia ja velipuolia.
Yhteen kasvaneet
Tosi monimutkaista, eikö? On helpompi vain puhua meidän lapsistamme, siskoista ja veljistä. Helpompi, ja tavallaan myös totuudenmukaisempi. Sillä vaikka biologiset faktat ovat olemassa, eivät ne määritä sitä, kuka oikeasti on kenenkin sisko tai veli. Eivät sisarussuhteet rakennu pelkälle yhteiselle geeniperimälle.
Ei, ne rakentuvat yhdessä kasvamiselle, yhteiselle historialle, yhteiselle kodille ja rakkaudelle. Arjelle. Vieretysten syödyille aamupaloille. Keskinäisille kiistoille ja sovintohaleille. Toisen korvaan kuiskituille salaisuuksille. Saman peiton alle kaivautumiselle. Kikatukselle, jonka syyn vain toinen ymmärtää. Yhdessä elämiselle.
Kokonaisia siskoja ja veljiä
Lapsemme, etenkin ne kaksi vanhinta, tietävät kyllä, kuka on kenenkin äiti tai isä. He tietävät, että heillä on eri äidit ja eri isät. Emme me sitä ole heiltä salanneet, tietenkään.
He tietävät, että minä olen äiti kolmelle neljästä, ja että mieheni on isä yhtä monelle. Ja että pikkuveljellä on sama äiti ja sama isä kuin pikkusiskolla, vaikka heillä itsellään toinen on eri. He tietävät kaiken tämän, ja myös kaksi pienintä tulevat sen ymmärtämään kunhan vähän kasvavat.
Mutta – ja tämä on oleellista – tämä tieto ei määritä heitä eikä heidän suhdettaan sisaruksiinsa. Sillä sisaruksia he ovat, ihan jokainen, virtasi heissä sama veri tai ei. Tuntuisi hullulta puhua siskopuolista ja puoliveljistä ja samalla lyödä leima heidän suhteisiinsa.
Antaa ymmärtää, että jotkut heistä olisivat enemmän sisaruksia kuin toiset. Että kahden pienimmän, täyssisaruksen, suhde olisi jotenkin kiinteämpi, täydempi.
Eri sukua, samaa maata
Kukaan, joka meidän lapsemme tuntee, ei voine väittää, että kahden vanhimman – biologisesti ei-laisinkaan-sisaruksen – välinen suhde olisi mitään muuta kuin kiinteä ja täysi. He ovat kasvaneet yhdessä vauva- ja taaperoikäisistä asti. Heillä ei ole muistikuvia ajasta ilman toisiaan. He ovat tutkapari, vakka ja kansi, paita ja peppu. Joka tavalla kuin sisarukset. Joka tavalla sisarukset.
Uskon, että nämä kaksi tulevat olemaan läheisiä läpi elämän – ehkä jopa läheisempiä keskenään, kuin muiden sisarustensa kanssa. Ovathan he tunteneet toisensa paljon pidempään kuin pikkusisaruksensa. Ovathan he iältäänkin paljon lähempänä toisiaan. Luonteista nyt puhumattakaan: on melkein huvittavaa, miten samanhenkisiä he ovat.
Kaksi kaksikkoa
Minä näen neljässä lapsessamme kaksi parivaljakkoa: isot ja pienet. Totta kai he kaikki ovat ja tulevat olemaan tärkeitä toisilleen, mutta luultavasti jo ikäkin määrittää yhteisiä juttuja siinä määrin, että kaksi vanhinta muodostavat yhden kaksikon ja pienimmät toisen.
Kaksikon, joka varttuu yhdessä, kohtaa samat asiat melko samassa iässä, riitelee ja sopii, vastustaa lastenhuoneen siivoamista yhtenä rintamana.
Minä uskon vahvasti siihen, että rakkaus, yhteinen koti ja yhdessä kasvaminen ovat sisarussuhteen pääasiallisia rakennusaineita. Biologia on lopulta vain… biologiaa.
