Koti Blogit Uusperhesatu Äitiyhteisö vailla vertaa – tukee, vaan ei tuomitse

Tässä kuvassa tiivistyy se, miten monipuolisesti eri asioita olen saanut liinayhteisöltämme. Kuvan on ottanut yhteisöön kuuluva taitava valokuvaaja ja siinä näkyvän liinan minulle lainasi henkilö, jota en ollut koskaan aiemmin edes tavannut – hyvää hyvyyttään. Kuva otettiin Helsingissä, jossa saimme majoittua yhteisöön kuuluvan äidin luona. Kuva: Maria Hildén Photography

Äitiyhteisö vailla vertaa – tukee, vaan ei tuomitse

Tekijä

Satu Lithovius

545

Olen viimeinkin löytänyt äitiporukkani: sen, jonka kanssa puhua lapsista – ja toisaalta kaikesta muusta paitsi lapsista. Se ei löytynyt perhekahvilasta eikä hiekkalaatikon reunalta, vaan kantoliinojen parista. Näyttää siltä, että palo liinoihin ja kantamiseen johdatti minut samanhenkisten äitien luokse. Pelkkä äitiys ei riittänyt yhdistäväksi linkiksi – siihen tarvittiin liinat lisäksi.

Viimeksi päivitetty 13.2.2018

Kun sain esikoiseni kuusi vuotta sitten, en ollut juuri tekemisissä muiden pienten lasten äitien kanssa. Olin ystäväpiirini ensimmäisiä äidiksi tulleita, enkä osannut lähteä etsimään äitiseuraa sen ulkopuolelta. Pari ystävääni saivat esikoisensa samoihin aikoihin kanssani, mutta etäisyyden takia emme tavanneet montaa kertaa vauvavuoden aikana.

Perhekahvila ei sytyttänyt

Perhekahvilat tuntuivat ajatuksena vierailta: Mitä minä siellä tekisin? Kenelle puhuisin ja mistä? Vaippojen vaihtamisesta? Kylpyöljyn koostumuksesta? Pelkkä äitiys ei tuntunut riittävän yhdistävältä linkiltä toisiin äiteihin.

Samasta syystä leikkipuistotuttavuudet typistyivät huulenheitoksi hiekkalaatikon reunalla ja pinnallisten kuulumisten vaihtamiseksi vauvakeinujen heiluessa.

VAikka siellä onkin paljon tullut vietettyä aikaa, minun äitiyhteisöni ei löytynyt hiekkalaatikon reunalta.

Liinahurahdus toi yhteisön

Toinen lapseni ehti parin kuukauden ikään, kun hurahdin kantoliinoihin. Aluksi kysymys oli vain liinoista: kankaista, joihin kiedoin vauvani ja joissa häntä kanniskelin.

Sidontavinkkejä ja tietoa erilaisista liinoista etsiessäni aloin viettää enenevissä määrin aikaa Facebookin liina- ja kantamisaiheisissa ryhmissä, ja hurahduksen syventyessä huomasin pian olevani osa kantajien yhteisöä.

Pyyteetöntä apua ja potkuja pepulle

Ja millainen yhteisö se olikaan! Missään muualla en ole kohdannut yhtä suurta määrää naisia, jotka tukevat ja pyyteettömästi auttavat toisiaan, eivät tuomitse erilaisia valintoja, keskustelevat provosoimatta ja provosoitumatta, tarjoavat sympatiaa sitä tarvitseville ja hyväntahtoisia potkuja takamukseen niiden tarpeessa oleville.

Äitejä, jotka pyrkivät asettumaan toisen asemaan, tarjoavat vertaistukea ja konkreettista apua, tsemppaavat toinen toisiaan – ja tekevät kaiken tämän hulvattomalla huumorilla höystettynä.

Osan heistä olen tavannut kasvotusten, suuremman osan tunnen vain virtuaalisesti. Silti tältäkin osalta olen saanut konkreettista apua eri asioissa, liinoja lainaksi, suklaata postissa, kauniita sanoja, vertaistukea äitinä ja lukuisissa muissa rooleissa.

Olen saanut äitiyhteisöltäni apua monissa asioissa. Kuopustamme odottaessani sain liinaäideiltä pinottain kauniita vauvanvaatteita.

Kahvihetkiä kavereiden kesken

Lähes viikoittaiset livetapaamiset samalla alueella asuvien kanssa puolestaan ovat olleet henkireikä niin vauva- kuin taaperoarjessakin. Porukasta, joka aluksi kokoontui lähinnä testaamaan toistensa kantoliinoja, on kehkeytynyt joukko äitejä, joiden tapaamisissa nykyään liinat ovat, jos eivät sivuseikka, niin ainakin paljon vähemmän tapaamisia määrittävä tekijä

Vähintään yhtä paljon niissä on kyse kahvihetkestä kavereiden kesken, uhmaiän huokailusta, lomasuunnitelmien jakamisesta, työhaastattelujen jännittämisestä – mistä nyt keskenään viihtyvät aikuiset puhuvatkin.

Pettämätön vertaistukiverkosto

Olen viimeinkin löytänyt äitiporukkani, sen, jonka kanssa puhua lapsista – ja toisaalta kaikesta muusta paitsi lapsista. Se ei löytynyt perhekahvilasta eikä hiekkalaatikon reunalta, vaan kantoliinojen parista. Näyttää siltä, että palo liinoihin ja kantamiseen johdatti minut samanhenkisten äitien luokse. Pelkkä äitiys ei riittänyt yhdistäväksi linkiksi – siihen tarvittiin liinat lisäksi.

Parasta on, että tämä porukka on satojen äitien laajuinen ja koko Suomen kattava. Aina löytyy joku, jolla on sama kokemus kuin sinullakin. Vertaistukiverkosto on pettämätön.
Ja toisaalta: satojen äitien joukosta on löytynyt muutama, joiden kanssa aaltopituus on niin sama, että toivon tulevaisuudessa voivani kutsua heitä ystävikseni.

Jokainen äiti ansaitsisi

Summa summarum, liinamaailma on antanut minulle enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Se on antanut yhteisön. Yhteisön, joka tukee vaan ei tuomitse. Jokainen äiti tarvitsisi sellaisen. Tai oikeammin: Jokainen äiti ansaitsisi sellaisen.
Erityisen äitiyspositiivista huomista ystävänpäivää!

Lue myös:

Kuinka kantoliina sidotaan oikein – vauvan ja taaperon sidonnat

Kantoliina vai -reppu – äidit kertovat!

#Äitiyspositiivisuus – jokainen ansaitsee olla äitinä arvostettu

Lisää Uusperhesatulta:

Hittipostaus: Asioita, joita en osannut lapsettomana arvostaa

Syömishäiriön syövereistä tyytyväiseksi ruuhkavuosiäidiksi: Näin kehostani tuli ystäväni

Miten sillä on pokkaa tähänkin? ”Äitiys teki minusta itsevarman”.

Huippusuosittu tilitys huonounisista lapsista: Esikoiseni hyväunisuus ei ollutkaan ansiotani

Kuka siellä?

Uusperhesadun takana on – kukapa muukaan kuin – uusperheellinen Satu. Sadun lisäksi perheeseen kuuluu neljä lasta, aviomies ja jättikani nimeltä Osku Palomies. Blogissa kurkistetaan uusperheen elämään ja pohditaan vanhemmuuden moninaisia teemoja. Tsekkaa myös instagramista @uusperhesatu

Mitä mieltä olet artikkelista?