Viimeksi päivitetty 27.10.2022
Kun vanhemmat tutustuvat uuteen tulokkaaseen, yleensä ihannekuva herttaisesta lapsesta särkyy. Lapsi osoittautuu riippuvaiseksi ja vaativaksi olennoksi.
”Täydellisen vauvan kuvasta luopuminen tarkoittaa, että vanhempi hyväksyy lapsen omana persoonanaan. Mutta narsistinen vanhempi ei halua eikä kykene näkemään lasta itsestään erillisenä olentona. Lapsi on narsistille itsen jatke”, psykoterapeutti Pirjo Tuhkasaari kertoo.
Vanhempi ei silloin pysty eläytymään lapsen tarpeisiin.
”Jos lasta sattuu, vanhempi ei lohduta, vaan moittii ja sanoo, ettei sinua voinut sattua. Narsistinen vanhempi ei osaa ottaa lapsen kokemuksia todesta”, Tuhkasaari kertoo.
Koska lapsi ei yleensä toimi vanhempien omien ihanteiden mukaisesti, hän uhkaa jatkuvasti narsistivanhemman omaa minäkuvaa.
”Vanhempien tulisi sietää lasta ’hyvänä’ ja ’pahana’. Lapsen tunteiden kestäminen ja pettymyksissä auttaminen opettaa lapselle omien tunteiden säätelyä ja omiin kokemuksiin luottamista. Vanhempien merkittävä tehtävä lapsen kasvussa on rakastaa, hyväksyä ja ottaa vastaan lapsen rakkautta ja kiukkua”, Tuhkasaari sanoo
Lue myös: Viisi kamalaa äitityyppiä
Lapsen perustarpeisiin on vastattava, mutta pienistä säröistä kyllä selvitään
Lapsi tarvitsee omien tarpeidensa huomioimista ja jatkuvaa tunneyhteyttä vanhempiinsa. Mitä lapselle tapahtuu, jos hänen perustarpeisiinsa tulee särö?
”Kaikkien lasten perustarpeisiin vastaamiseen tulee jonkinlaisia säröjä. Lapsi tarvitsee kiintymyssuhteen vanhempaan, jonka varassa säröistä selvitään. Jos vanhempi ei kykene riittävästi eläytymään lapsen kokemuksiin, lapsi alkaa mukautua tullakseen hyväksytyksi”, Tuhkasaari sanoo.
Silloin saattaa syntyä niin sanottu ”väärä minä”.
”Lapsen oma, todellinen minä jää panssarin taakse ja hänelle kehittyy mukautuva minuus tai omin päin selviävä kaikkivoipa minuus. Oma itse voi pysyä piilossa aikuisuuteen asti. Myöhemmin tyhjyyden tunnetta ja arvottomuuden kokemusta yritetään korjata esimerkiksi lapsen avulla. Näin narsismi jatkuu sukupolvelta toiselle”, Tuhkasaari sanoo.
Lue myös: Kun pinna palaa
Paksu- vai ohutnahkainen narsisti?
Riippuen siitä miten narsistivanhempi käyttäytyy, lapsesta voi kehittyä joko paksunahkainen tai ohutnahkainen narsisti.
”Narsistivanhempi saattaa projisoida omat idealisoidut unelmansa lapseen. Silloin vanhempi ihailee rajattomasti lasta ja kannustaa häntä menestymiseen. Jos lapsi tuottaa vanhemmalle pettymyksen, tämä taas muuttuu hylkiväksi ja hylkääväksi”, Tuhkasaari sanoo.
On kyse lapsen oman persoonan kieltämisestä. Vanhempi ei pysty kohtaamaan lapsessa olevaa heikkoutta ja avuttomuutta.
”Lapsi kokee suurta pettymystä vanhempaansa kohtaan, mutta ei uskalla näyttää sitä, vaan vetäytyy itsensä varaan ja kehittää kaikkivoipaisia mielikuvia itsestään”, Tuhkasaari sanoo.
Jos taas vanhempi ihailee vain itseään, lapselle saattaa kehittyä ohutnahkainen persoonallisuus.
”Vanhempi saattaa käyttää lasta omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä kuuntele tai ota huomioon lapsen näkökulmaa. Hän on vanhempi, joka kaataa itselleen viiniä, mutta ei anna janoiselle lapselle juotavaa”, Tuhkasaari sanoo.
Ohutnahkainen on paksunahkaisen narsistin vastakohta, vaikka molemmat kokevat kelpaamattomuutta ja sisäistä tyhjyyttä.
”Toinen kokee olevansa olemassa toista hyväksikäyttäen ja toinen vastaavasti olemalla hyväksikäytettynä. Samassa ihmisessä voi olla näitä molempia puolia”, Tuhkasaari selventää.
Lue myös: Äiti, älä lyö!
Äidin narsismi on lapselle tuhoisinta
”Äidin narsismi on lapsen kannalta tuhoisampaa”, Tuhkasaari kertoo.
Sylivauvan ja äidin välinen suhde on erityisen tärkeä lapsen kehitykselle.
”Äidin katse on vauvalle ensimmäinen minuuden peili. Paksunahkainen narsistiäiti ei välttämättä edes katso lastansa silmiin. Ja kun hän katsoo lastaan, hän näkee lapsessa oman itsensä”, Tuhkasaari sanoo.
Usein kuitenkin narsistiksi kehittyvän lapsen molemmat vanhemmat ovat narsisteja.
”Ohutnahkainen ja paksunahkainen narsisti löytävät toisensa. He loksahtavat yhteen kuin Lego-palikat”, Tuhkasaari kertoo.
Narsistiperheiden vuorovaikutusongelmat pulpahtavat pintaan varsinkin erotilanteissa.
”Hankalimmat huoltajuuskiistat liittyvät juuri narsistiseen problematiikkaan. Usein on kyse siitä, että lapsi ei ole mahtunut parisuhteeseen. Kolminkeskisissä ihmissuhteissa kun pitäisi pystyä kestämään myös ulkopuolisuutta”, Tuhkasaari summaa.
Haasteen narsistivanhemman lapsen kasvulle ja kehitykselle luo häiriintynyt kasvuympäristö, jossa ei ole tilaa hänen omalle persoonallisuudelle sekä hyväksytyksi tulemiselle omana itsenä. Riski sille, että myös lapsesta kasvaa narsisti, on olemassa.
Lapsen kehittyvä narsismi voi näyttäytyä kylmyytenä, toisen hyväksikäyttämisenä (paksunahkainen narsismi) tai syyllisyyden kantamisena, alistumisena sekä läheisriippuvaisuutena (ohutnahkainen narsismi).
Selvää on, että narsistivanhemman lapsi kokee kelpaamattomuutta sekä sisäistä tyhjyyttä, minkä takia eheytyminen edellyttää korjaavia ihmissuhteita, tilanteen ymmärtämistä sekä minän uudelleen rakentamista.
Narsistivanhemman lapset voivat selvitä elämässään hyvin. Tämä edellyttää ennen kaikkea muita turvallisia aikuissuhteita lapsuudessa. Lisäksi se usein edellyttää vanhemmalla iällä narsistista irtautumista, rajojen asettamista sekä tunteiden ja oman minän työstämistä.
Lapsi kykenee ymmärtämään usein vasta myöhemmällä iällä oman vanhemman narsistisuuden ja sen, miten väärin on tullut kohdelluksi.
Vaikka hän olisi ymmärtänyt jo varhaib vanhempiensa käyttäytyvän väärin, narsistivanhempi on taitava syyllistäjä, jolloin lapsi syyllistää itseään tai jotakuta muuta narsistivanhemman rinnalla.
Tarja Salokoski, laillistettu psykologi, psykologian tohtori, kolmen lapsen äiti.
Työskennellyt laaja-alaisesti lapsiperheiden, lasten sekä nuorten parissa.
