Monissa kulttuureissa ajatellaan pienten lasten äitien tarvitsevan paljon tukea. Ajatellaan, että tuoreet äidit ovat haavoittuvaisia ilman auttavia käsiä heidän ympärillään. Suomessa kuitenkin lähtökohta on, että jokaisen on pärjättävä omien lastensa kanssa. Olemmeko luoneet yksinäisyyttä tuottavan järjestelmän? Marjo Smolander, Siiri ja Janna kertovat, miltä tuntuu jäädä lapsien kanssa yksin.
Viimeksi päivitetty 18.4.2016
Marjo Smolander, 29, on 7- ja 3-vuotiaiden tyttöjen yksinhuoltajaäiti. Lasten senegalilainen isä ei ota suurta vastuuta lasten kasvatuksesta.
”Äitinä tunnen olevani Suomessa yksin. Olen kokenut oloni yksinäisemmäksi kuin monet. Se liittyy myös siihen, kun lapsen isän sukua ei ole läsnä”, Marjo kertoo.
Kyse on myös suomalaisesta kulttuurista. Suomessa oletetaan, että vanhemmat hoitavat itse omat lapsensa. Apua ei saa pyytää, jos ei halua kokea olevansa huono äiti.
”Omista lapsista ei saisi tulla vaivaa muille. Isovanhempia ei voi rasittaa, eikä harvoja lapsettomia ystäviä viitsi kysyä vahtimaan lapsia. On siis parempi järjestellä asiansa niin, että lastenhoitajia ei tarvita”, Marjo kertoo.
Suomessa ventovieraat eivät auta eikä ystävillä ole aikaa
Senegalissa sekä Suomessa lapsia kasvattanut Marjo pystyy vertaamaan kahden maan eroja.
”Itse koen niin, ettei Suomessa toista tarvitse auttaa. Ei ole mitään velvollisuutta toisia kohtaan. Pidetään vain huolta omista asioista”, Marjo kertoo.
Hän pohtii tilannetta, jossa lapsi riehuu bussissa. Senegalissa lasten kanssa matkustava äiti voi luottaa siihen, että muut matkustajat auttavat häntä.
”Heti joku ottaa jollain tavalla tilanteen hoitaakseen. Suomessa ajatellaan taas, ettei toisten kasvatusta saa mennä häiritsemään”, Marjo sanoo.
Ystävyyssuhteita on myös vaikea luoda suomalaisessa kulttuurissa, jossa työ menee kaiken muun edelle. Senegalissa puolestaan ystävillä on aikaa toisilleen.
”Ihmiset ovat Suomessa torjuvia toisiaan kohtaan. Me emme halua tunnustaa, että olemme riippuvaisia toisistamme. Muistan kun tulin Suomeen, niin ajattelin, että onpa mukava nähdä ystäviä. Täällä kuitenkin huomasin, ettei vanhoilla ystävillä ole aikaa. Pitää tehdä sairaasti töitä – muuten ihminen kokee epäonnistuvansa Suomessa”, Marjo sanoo.
Kun lapsi osoittaa mieltään, eikä äiti enää jaksa
Lopulta Marjo väsyi haastaviin tilanteisiin ja yksinäiseen vanhemmuuteensa.
”Viime marraskuussa otin yhteyttä oman alueen lapsiperheiden sosiaaliohjaajaan. Olin aivan poikki. Tunsin olevani huono äiti. EN enää jaksanut yrittää kasvattaa kunnolla. Halusin vain selviytyä”, Marjo kertoo.
Sosiaaliohjaaja kävi Marjon kotona keskustelemassa. Vanhempien kasvatusvastuu lapsistaan jäi erityisesti Marjon mieleen.
”Hän painotti, että vastuu lasten kasvatuksesta on aina vanhemmalla, ei päiväkodilla eikä isovanhemmilla”, Marjo kertoo.
Tunsin huonommuutta vanhempana
Siinä missä senegalilaiseen vanhemmuuteen kuuluu ”kylä kasvattaa” –periaate, suomalaisessa vanhemmuudessa varsinkin äidin vastuu on ylikorostunut.
”Olin ottanut yhteyttä häneen, koska olin väsynyt. Tunsin, etten selviä vanhemmuudesta, kahden lapsen kasvatuksesta yksin”, Marjo pohtii.
Äidit kaipaavat ymmärrystä
Siiri sai kolme ensimmäistä lastani neljän vuoden sisällä. Tämä aika oli erityisen yksinäistä Siirille.
”Ihanteellista olisi toki saada enemmän tukea ja ymmärrystä läheisiltä ja tuntea yhteisöllisyyttä myös äitiysloman ja hoitovapaan aikana eristäytymisen sijaan”, nyt jo neljän lapsen äiti, Siiri pohtii.
Usein syy yksinäisyyteen on isovanhempien asuminen toisella paikkakunnalla. Ystävyyssuhteet puolestaan saattavat kariutua siihen, ettei ystävillä ole samanikäisiä lapsia.
”Vanhempani ja sisarukseni asuvat toisilla paikkakunnilla ja koin hyvienkin ystävien jättäytyvän taka-alalle. Eräs ystäväni totesikin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, että enää ei kehtaa tulla samalla lailla kylään yllättäen niin kuin ennen”, Siiri kertoo.
Saman yksinäisyyden tunteen jakaa moni muu äiti
Janna sai lapsen 19-vuotiaana. Hänen tukiverkkonsa oli jo esikoista odottaessa todella ohut.
”Koin olevani aivan yksin ja hylätty kun sain esikoiseni. Raskausaikana miehen äiti ilmoitti, että hän sai pärjätä ihan yksin ilman apua raskausaikana. Eli hänen lastenhoitoapu oli poissuljettu. Omat vanhempani taas asuivat toisella paikkakunnalla. Mies oli töissä ja vapaa-ajalla korjasi autoja ja pyöriä maalla kaverinsa luona”, Janna kertoo.
Jannan tapauksessa yksin jättäminen johti synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
”Syytin itseäni ja lasta elämäni pilaamisesta. Heräsin siihen todellisuuteen, että mitä hittoa menin tekemään, synnytin lapsen tähän sukuun vaikka tiesin, etten tule saamaan apua, eikä ketään kiinnostanut lapsi tai minä”, Janna kertoo.
Ryhmätoimintaa on olemassa – mutta kenelle se sopii?
Siirin mielestä on olemassa runsaasti erilaisia äitiryhmiä ja muuta toimintaa pikkulasten vanhemmille. On kuitenkin eri asia, haluaako yksinäinen äiti lähteä näihin kohtauspaikkoihin.
”Itse lähtisin nelikkoni kanssa mieluummin metsäretkelle kodin lähelle kuin täytenä hulisevaan perhekahvilaan, missä ei ehdi toisten aikuisten kanssa vaihtaa kuin muutaman sanan”, Siiri kertoo.
Marjo puolestaan huomauttaa, että äitien kokoontumispaikoissa saattaa olla huono tunnelma. Leikkikenttä on puolestaan haastava paikka luoda ihmissuhteita.
”Vanhemmat pyörivät leikkipuistossa oman lapsensa ympärillä. He puhuvat lähinnä omasta lapsestaan. Tosiasia kuitenkin on, että lapsista puhuminen on tylsää. Jos ei ole muuta aihetta kuin lapset, syntyy helposti ainoastaan yksinpuhelua”, Marjo sanoo.
Siirin ja Jannan nimet ovat muutettu.
