Viimeksi päivitetty 7.4.2022
Helsingin Sanomissa aikoinaan julkaistun kirjailija Pauliina Vanhatalon haastattelun lopusta löytyvät kommentit ovat karua luettavaa:
”Ei olisi pitänyt ryhtyä äidiksi, lapset nääs ei ole mitään esineitä, joita voi siirrellä tieltä pois, tarpeen mukaan. Mitä oikein luuli äitiydestä? Lapsiparat. Ja pitemmän päälle, äitiparka.”
”Hankkii impulsiivisesti perheen, mutta ei viihdykään. Minä, minä, minä?”
Olen itse introvertti äiti. Samastun voimakkaasti Pauliina Vanhatalon kokemuksiin ja tunteisiin enkä ymmärrä, kuinka kukaan voi kuvitella olevansa pätevä tuosta vain tuomitsemaan toisen ihmisen tämän perusluonteen perusteella epäkelvoksi vanhemmaksi.
Minulla on yksi, jo pesästä lentänyt lapsi. Rakastan ainokaistani enemmän kuin mitään tai ketään muuta maailmassa. Tiedän, että olisin valmis kuolemaan hänen puolestaan. Kun ajattelen häntä, en voi olla hymyilemättä ja mieleni täyttyy loputtomasta hellyydestä ja kepeästi kuplivasta ilosta. Jokainen vanhempi tietää, miltä se tuntuu.
Poikani kasvuvuosina vietimme paljon aikaa yhdessä. Juttelimme isoista kysymyksistä, kävimme kävelylenkeillä, katsoimme leffoja. Kuulustelin läksyjä, ärisin tekemättömistä kotitöistä ja sotkuisesta huoneesta. Elimme tavallista pienen perheen elämää.
Mutta keskellä ruuhkavuosiakin halusin olla myös yksin. Ajatella omiani, kirjoitella ja lukea. Ihmetellä metsän hiljaisuutta ja lähijärven laineita. Jokainen introvertti tietää, kuinka tärkeää on saada käydä tankkaamassa yksinäisyyttä.
Hiljaisuudessa mieli rauhoittuu, ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Kun ärsykkeet ympäriltä vähenevät, introvertti löytää tien takaisin omaan ytimeensä. Hiljaisuudessa mieli rauhoittuu, ja asiat saavat oikeat mittasuhteet.
Jos minulla ei olisi mahdollisuutta olla yksin, en pystyisi ottamaan vastaan maailmaa. Tiedän myös, että yksinolo ja riittävä määrä omaa rauhaa tekivät ja tekevät minusta parhaan mahdollisen äidin pojalleni.
Me vanhemmat emme ole samasta puusta veistettyjä. Tunnen äitejä ja isiä, jotka kukoistavat eritoten silloin, kun ympärillä on paljon ihmisiä, kun on menoa ja melskettä. On vanhempia, joille lasten syntymäpäiväkutsut ovat parasta mahdollista viihdettä – itse tarvitsin niistä toipumiseen ainakin kolme päivää. On vanhempia, jotka käyvät tankkaamassa energiaa toisista ihmisistä samalla tavalla kuin minä tankkaan energiaa yksinolosta. Olemme erilaisia, mutta toinen ei ole parempi toista.
Voitaisiinko viimeinkin sopia lopullisesti, että toista vanhempaa ei turhanpäiten mollata?
Hyvät kanssasisaret ja -veljet, äidit ja isät. Voitaisiinko viimeinkin sopia lopullisesti, että toista vanhempaa ei turhanpäiten mollata? Voitaisiinko yrittää ymmärtää, että on vaikka kuinka monta tapaa olla hyvä vanhempi?
Ennen kaikkea: Yritetään olla piiskaamatta itseämme, vaikka meistä tuntuukin, että aina on jossain joku, joka on täydellisempi äitinä tai isänä. Ja ylipäätään ihmisenä.
Lue myös:
