”Hei pikkumies!”
”Hän on oikeastaan tyttö.”
”Eikö poika halua tulla pukuhuoneeseen kanssasi?”
”Ei, tyttö on ihan tyytyväinen tässä.”
”Kylläpä poikasi hymyilee aurinkoisesti!”
”Hän on minun tyttäreni.”
”Voi anteeksi!”
”Ei se mitään”, vakuutan heille.
Emma ei yleensä kiinnitä asiaan huomiota. Tai jos kiinnittää, hän ei ainakaan sano mitään. Joskus hän taas katsoo minuun ilkkikurinen ilme kasvoillaan ja nostaa sormen huulilleen. Hän pudistaa hieman päätään ja peittää huvittuneisuutensa. Meillä on pieni yhteinen salaisuus.
Salaisuus on, että hän on oikeasti tyttö. Hän vain näyttää pojalta.
”Ei se haittaa”, sanon. Mutta se ei ole aivan totta. Tunnen samaan aikaan suojelunhalua, nolostumista ja jopa häpeää.
Ja olen erityisesti häpeissäni siitä, että tilanne saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi.
Kun Emma ilmoitti kuukausi sitten haluavansa leikata kaikki hiuksensa pois, itkin. Mutta en tietenkään hänen nähtensä. Kysyin häneltä, miksi hän halusi tehdä niin ja kehotin etsimään internetistä kuvan malliksi kampaajalle.
Sitten menin suihkuun ja itkin.
En itkenyt siksi, että hän halusi leikata pitkät hiuksensa. Itkin, koska hän halusi ”leikata kaikki pois, niin kuin pojat”. Jostain syystä se sai padot aukeamaan.
Emma ei ole käyttänyt mekkoja sen jälkeen, kun oli kaksivuotias. Hän vihaa niitä. Nyt kymmenvuotiaana hän käyttää yleensä shortseja ja Packersin pelipaitaa – tai sitten jotain vanhaa ja kulunutta ja ilmaiseksi saatua.
Silloin kun hän pukeutuu parhaimpiinsa, hän käyttää pillifarkkuja ja ruutupaitaa mustanvihreiden Converse-kenkiensä kanssa.
Myönnän, että hänen tyylitajunsa on aina tehnyt minut hieman surulliseksi. Kun sain tietää odottavani tyttöä, ryntäsin kotiin maalaamaan lastenhuoneen kahdella eri pinkin sävyllä.
Samalla mielessäni tanssivat kuvitelmat siitä, miten kävisimme yhdessä shoppailemassa. Kuvittelin, miten opettaisin tyttöni tekemään kampauksia ja lakkaamaan kyntensä. En malttanut odottaa, että saisin seikkailla ikioman miniversioni kanssa.
Kävi kuitenkin ilmi, että ihmiset eivät synnytä nukkeja ja miniversioni sijaan sain täysin erillisen ja itsenäisen ihmisen, jolla on omia ajatuksia ja omia haaveita. Ja kyllä, todellisuus sai minut hieman surulliseksi.
Mutta samalla koin myös suurta ylpeyttä. Olen aina ihaillut tyttäreni kirkasta minäkuvaa ja ihmetellyt, miten varhain se kehittyi. ”Hän on kieltäytynyt mekoista jo ennen, kuin oppi puhumaan”, olen valittanut.
Taistelin kovasti poikatyttö-nimitystä vastaan.
”Ei hän ole poikatyttö”, väitin. ”Hän on tyttö, joka ei pidä vaaleanpunaisista mekoista ja prinsessaleikeistä. Hän ei tarvitse mitään muuta määritelmää. Tyttö voi olla mitä vain haluaa.”
Ajattelin, että opetin hänelle voimaa ja taitoa arvostaa itseään sellaisena kuin on ja millaiseksi hän ikinä kasvaisikin.
Ehkä koitin pitää elossa jo kauan sitten kuopattua haavettani.
Siksi itkin salaa suihkussa, kun hän kertoi haluavansa leikata hiuksensa.
”Emme ikinä saa lapsenlapsia!” nyyhkytin suihkuverhon toisella puolella seisovalle miehelleni. ”Ja lyön vetoa, ettei kumpikaan lapsistamme mene koskaan päättäjäistansseihin.”
Niinpä, molemmat lapseni vastustavat ja välttelevät monia sosiaalisia normeja, etenkin sukupuolirooleihin liittyviä. Ja arvatkaa mitä, se on välillä uuvuttavaa. On raskasta, kun omat odotukset tehdään kerta toisensa jälkeen tyhjiksi ja asioiden todellista laitaa joutuu jatkuvasti arvioimaan uudelleen.
”Et sinä voi tietää, mitä tulee tapahtumaan”, mieheni sanoo. Äitini toisti saman, kun annoin ajatusteni purkautua myös hänen kuultavakseen suihkusta tultuani.
”Ja sitä paitsi”, hän muistutti minua, ”sinä et koskaan ajatellut, että haluaisit äidiksi.”
Totta. On ironista, että en varttuessani unelmoinut siitä, millaista olisi olla jonkun vanhempi. En oikeastaan ajatellut haluavani lapsia ollenkaan ja itse asiassa vaihtoehto alkaa vanhemmaksi tuli ajankohtaiseksi lähinnä erään huonon taloudellisen päätöksen johdosta. (Ehkäisy oli mielestäni niin kallista!) Unelmani lapsista ja äidiksi tulemisesta on suunnilleen yhtä vanha, kuin omat lapseni.
Ja siinä minä vain itkin syntymättömiä lapsenlapsiani.
Ymmärsin silloin, ettei kyse ollut oikeastaan lapsenlapsista. Juuri sillä hetkellä, juuri sinä päivänä, toivoin niin kovin lasteni olevan normaaleja. Ajattelin, että kaikki olisi silloin helpompaa.
Tietenkin kokosin itseni. Muistutin itseäni siitä, että lapseni ovat todellisuudessa upeita. Sekä mieheni että äitini muistuttivat, että lasten kapina normaaliutta vastaan on aivan oma syyni, sillä en kasvattanut lapsiamme noudattamaan kaikkia heihin kohdistuvia odotuksia.
Autoin Emmaa valitsemaan hiustyylin. Se löytyi hakusanoilla: ”androgyynit hiustyylit”. Sitten vein hänet saksittavaksi.
Kävin hänen kanssaan myös pikaisen keskustelun siitä, olisiko hän ehkä transsukupuolinen.
”Tunnetko itsesi ennemmin pojaksi kuin tytöksi?” kysyin.
”Tarkoitatko sitä” – hän nosti kaksi sormea ja liikutti niitä edestalaisin havainnollistaakseen pointtiaan – ”sukupuolen muuttamisjuttua?”
”Ööö, joo? Ja miten sinä tiedät siitä?”
”Näin ohjelman pojasta, joka oli syntynyt tytöksi ja tytöstä, joka oli syntynyt pojaksi ja ne tykkäsivät toisistaan ja menivät leikkaukseen ja ne tykkäsivät toisistaan sen jälkeenkin!”
”Juuri sitä minä tarkoitan.”
”Ei äiti”, hän vastustaa, ”en minä ole poika sisältä. Pelkään kuollakseni leikkauksia, enkä ikinä menisi sellaiseen!”
Ja tietenkin vastaan: ”Entä jos et pelkäisi leikkausta?”
”Ei, minä olen tyttö, mutta haluan vain poikatukan.”
Ja niin annan hänelle poikatukan ja hän on innoissaan.
Siis tosiaankin innoissaan.
Kun hän seuraavan kerran tulee koulusta kotiin, hän kertoo vastanneensa opettajan kysymykseen paremmin kuin koskaan ennen! ”Opettajani sanoo, että kampaus on tehnyt minusta kuin uuden ihmisen!” Tyttö on saanut myös palautetta myös baseball-treeneissään. Lapsi loistaa nyt koko ajan, eikä päässään liehu hiuksia, jotka peittäisivät hänestä hohkaavan onnellisuuden.
”En voi uskoa, että epäilin aiemmin koko hiustenleikkuuta”, ajattelen.
Hän tulee kanssani työpaikalleni, kun on ”Ota lapsi mukaan töihin” -päivä ja kaikki luulevat, että hän on poika.
Korjaan väärinkäsitykset hienovaraisesti, mutta tyttö ei huomioi asiaa mitenkään. Minun tekee taas mieli itkeä!
”Sellaista elämäni on ollut viimeisen kuukauden. Olen kuin tunteiden vuoristoradassa, kun ajattelen tyttäreni ulkonäköä tai oikeastaan sitä, miltä hän näyttää muiden ihmisten mielestä. Minun on vaikea käsittää, miten minä tunnen niin kuin tunnen.”
Ehdotan, että hän käyttäisi korvakoruja, jotta ihmiset tietäisivät, että hän on tyttö. Hän toivoo, että muistaisi käyttää korvakoruja useammin, mutta muistuttaa minua siitä, ettei häntä kiinnosta, mitä muut ajattelevat.
”Sanoit, ettei sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat.”
Sanon hänelle, että hän on upea ja pyydän anteeksi sitä, että asia on minulle niin vaikea.
”En tiedä, miksi tilanne vaivaa minua”, tunnustan, ”mutta olen ylpeä siitä, että olet oma itsesi huolimatta siitä, miten minä siihen suhtaudun.”
”Luulet varmaan, että ihmiset ajattelevat sinun epäonnistuneen tytön kasvattamisessa”, hän sanoo.
”Oletpa sinä fiksu.”
”Niinpä. Ehkä minun pitäisi olla terapeutti tai jotain.”
Miten voisin olla ratkeamatta ylpeydestä?
Mietin, lieneekö ongelma nimenomaan siinä.
Meillä äideillä on kamala tapa sitoa lapset itseemme vielä napanuoran katkaisemisen jälkeen. Pidämme heidän onnistumisiaan ominamme ja epäonnistumisiaan omina epäonnistumisinamme.
Se, millaisena muut näkevät lapsemme on kytköksissä siihen, millaisena he näkevät meidät. Olemme joko ylpeitä lapsistamme tai häpeämme heitä, aivan kuin he olisivat suora heijastus meistä itsestämme.
Suurin ongelma ja todellinen valaistumisen paikka minulle oli siinä, miten paljon annoin arvoa sille, kuinka nätti tyttäreni oli.
Nättiydellä on väliä.
Aiemmin olisin väittänyt, ettei sillä ole väliä. Olisin sanonut, että se on merkityksetöntä. Mutta olen myös usein sanonut, että kaikki ovat kauniita ja sehän osoittaa, että kauneus on tärkeää.
Ehkä Emma tietää jotain, mitä minä en tiedä: eron kauneuden ja nättiyden välillä.
Hän on taiteilija ja rakastaa olla värien, valojen ja ylellisyyden ympäröimä. ”En voi sille mitään”, hän kerran sanoi viiden tähden hotellin parvekkeella, ”että tunnen oloni paremmaksi kauniiden asioiden keskellä!” Mutta nättiys ei kiinnosta häntä tippaakaan.
Minä myönnän, että minua kiinnostaa. Enkä halua piiskata itseäni siitä, sillä häpeä ei auta mitään. Haluan tuntea itseni nätiksi ja olen sisäistänyt tietyt normit siitä, mitä nättiys on. Olen siinä pisteessä juuri nyt.
Mutta samalla opettelen:
… erottamaan toisistaan lapseni ja oman heijastukseni.
… laajentamaan omaa käsitystäni nätistä.
… miettimään millaisen painoarvon annan nättiydelle.
… päästämään irti lapsistani yhä uudelleen ja uudelleen.
