Isän hommat, äidin hommat – koko jaottelu on toivottoman aikansa elänyt. Jori Eskolin kertoo blogimerkinnässään, miksi.
Viimeksi päivitetty 9.6.2015
”Missä lapsen äiti on? Eikö tuo ole lapsen äidin hommia.” Tämä on aito kysymys, joka minulle on esitetty.
Tämä tapahtui reilu vuosi sitten kauppakeskuksessa, jonne olimme Lennin kanssa kahdestaan menneet ostamaan uusia tuttipulloja. Istahdin tuolille, joka löytyi käytävän reunalta ja laitoin korviketta pulloon ja syötin nälkäistä poikaa (joka osasi kyllä ilmoittaa – kuten isänsä – kun verensokeri laski liian alas).
Nainen pysähtyi tuijottamaan
Siinä ruokailun aikana huomasin erään naisen, joka pysähtyi nähdessään meidät, hän käveli ympyrää, tuijotti meitä ja minä käänsin vaivautuneena selkäni. Hän tuli lähemmäs ja istuutui selkäni taakse. Minä vilkaisin ja pidin selkäni edelleen käännettynä. Oli jotenkin vaivaantunut olo. Tunsin, miten tämä outo tuijotti meitä kahta.
Sitten hän nousi, tuli eteeni ja esitti yllä olevan kysymyksen.
En vastannut mitään. En yhtään mitään. Käänsin vain selkäni uudelleen ja nainen katosi.
Muutama viikko tämän jälkeen menin töihin hieman myöhässä ja työkaverin tiedustellessa, missä olin ollut, vastasin käyneeni neuvolassa Lennin kanssa. Työkaveri meni hämilleen ja kysyi: ”Missä lapsen äiti on?” Vastasin lyhyesti: ”Hän oli mukana ja on nyt kotona Lennin kanssa.” Tunnelma oli hieman…No, vaivautunut.
Mistä miehen kriisissä oikeasti on kysymys?
Nämä kummatkin kerrat tulivat mieleeni, kun luin kirjoituksen ”Miesten vuoro 2”. Kirjoitus kertoo miehisyydestä ja sukupuoliroolien selvärajaisuuden kaipuusta nykyajan maailmassa – ja kontekstina on miehisyyden kriisistä jo aiemminkin kirjoittaneen Timo Hännikäisen uusin teos, jolle ns. ’pilluttomuus’ on karkeasti naisten sekä yhteiskunnan epämiehistymisen vika (sillä niiden nyt vaan pitäisi antaa, mutta naiset ovat ymmärtäneet roolinsa emättimenä sekä kohtuna väärin, niillä on nykyään jopa oma tahto ja miehet ovat antaneet fyysisen ylivoimansa valua hukkaan). Keskiössä on siis kriisiytynyt mies ja miehen kunnia.
Kirjoitus sinällään ei ole puhdasta kritiikkiä, vaan maskuliinisuuden ja miehenä olemisen pohdintaa, jossa kirjaan kohdistuva kritiikki toimii raamituksena. Ja hyvin tuo toimiikin, sillä kirjoitus osoittaa minusta hienosti, miten modernin yhteiskunnan ’miehenä olemisen’ kriisi ei ole mikään ’miehisyyden’ kriisiä lainkaan, vaan yksilöiden kriisi, jossa keskiössä on haluttomuus uskoa oman miesilluusionsa olleen syvästi virheellinen ja henkisesti vammauttavan:
”Hännikäinen rakentaa miesutopiaa, jossa sukupuolten erot määrittyvät varsin selvärajaisiksi. Miehen ongelma on naisemansipaation kahlitsema maailmanjärjestys, jossa maskuliinisuus joutuu syrjään:
”Moderni länsimainen yhteiskunta on vuosituhansien maskuliinisen kamppailun päätepiste: miehen keksimä teknologia on voittanut luonnon, ei toki kokonaan mutta siinä määrin, että aggressio, kestävyys, perheen suojelu ja vaarojen uhmaaminen ovat käyneet tarpeettomiksi – – Sosiaalinen arvostus ja taloudellinen menestys vaatii meidän aikanamme ominaisuuksia, joita on perinteisesti pidetty feminiinisinä: empaattisuutta, keskustelutaitoja, huoliteltua ulkonäköä, seksuaalista puoleensavetävyyttä.
Hännikäisen dikotomia piirtää mieheksi väkivaltaisen juron lattaotsaisen luolamiehen, joka työntää mulkkunsa kaikkiin lämpimiin koloihin ja tappelee valloittaakseen niitä lisää. Jo tässä hän menee metsään.
En tunne yhtäkään miestä, joka ei ennen muuta haluaisi olla puoleensavetävä tai keskustelutaitoinen. En usko että sellaista miesihannetta on koskaan ollutkaan. Ennemmin Hännikäisen ”naisominaisuudet” ovat sellaisia, joita ihmiskunta on aina vaatinut lajitovereiltaan.”
Lue lisää: Miesten vuoro 2
Sukupuoliroolit ovat voimissaan vuonna 2015
Kun maailma on muuttunut paikaksi, jossa voima, aggressio ja selvärajaiset erot on ymmärretty virheellisiksi tavoiksi hahmottaa maailmaa ja että ihmisen jyrkkärajainen määrittely vain vahingoittaa ihmistä, on ymmärrettävissä myös minun kohtaamani kysymykset, jotka alussa mainitsin: sukupuoliroolit elävät tiukasti vielä tänäkin päivänä vuonna 2015. Ja minä antaessani julkisesti sekä julkeasti ruokaa Lennille, tein vastoin oletettuun rooliini liitettyjä ominaisuuksia.
Minä en epäile hetkeäkään, etteikö olisi ollut aikaa ja tilannetta, jossa miehen oli oltava se perheen ’suojelija’ ja nainen oli perheen ’ylläpitäjä’ sekä ’pehmeä hoivaaja’. En epäile hetkeäkään, etteikö olisi ollut aikaa, jolloin tämä oli välttämätön jako perheiden sisällä: mies meni metsään savottaan, nainen piti kodistaan huolta. Minusta ei siis ole lainkaan outoa, että on muodostunut tiettyjä sukupuolirooleja sekä niihin liitettyjä ominaisuuksia sekä odotusarvoja. Oleellista on ymmärtää se, että nämä roolit ovat olleet ihmisen tapa olla maailmassa, jossa tämä jako helpotti arkea ja teki siitä ennakoitavan. Mutta mistään luonnonlaista ei ole kyse, vaan pragmatismista.
Enää ei ole mitään tarvetta määritellä ’miestä’ eikä ’naista’
Mutta kun nykymaailmassa esimerkiksi puhtaat fyysiset erot miehen ja naisen välillä eivät ole enää ihmisen tehtäviä ’määritteleviä’, vaan näiden erojen merkitys on kadonnut, on helppo ymmärtää, miten ihmisen mahdollisuudet määritellä oman olemisensa tapa ja muoto eivät enää määrity ulkoisesta (tai fyysisestä) pakosta, vaan me olemme vapautuneet tästä rajoitteesta. Nykymaailmassa me alamme olemaan tilanteessa, jossa ei ole mitään tarvetta määritellä ’miestä’ eikä myöskään ’naista’, vaan ihminen voi olla juuri se, joka hän on tai haluaa olla. Olemme itse asiassa lähestymässä tilannetta, jossa ihmisen jakaminen kahteen sukupuoleenkin on muuttumassa turhaksi jaoksi, sillä ’olla ihminen’ ei määrity sen mukaan, minkälaiset elimet haarojesi välistä löytyvät. Ympäristö muuttuu hitaammin, sillä se on väistämättä historiaan tukeutuva, mutta muutos tapahtuu yksilön kautta: loppujen lopuksi ne yksilöt määrittävät myös ympäristön.
Perinteinen mieskuva on minulle vieras
Minä itse tunnen suunnatonta vierautta voimaan tukeutuvaan mieskuvaan, jossa miehen päätehtävä on olla vahva, aggressiivinen, naiseen tunkeutuva kävelevä kokovartalokulli ja suojella naistaan sekä perhettään ulkoiselta uhalta. Miehen tehtävä on ollut erityisesti tuottaa jälkeläisilleen auktoriteettiuskoa ja antaa miehisyyden määrittelemiä valmiuksia toimintaan, joka on suora jatkumo maatalousyhteiskunnan isän tehtävästä työnteon opettajana, kun pojat seurasivat isiään työmaalle, jossa he oppivat taidot perheen elättämiseen.
Mutta tämä maailma meni jo. Uskokaa kun sanon: kun me itse ylläpidämme sukupuolirajoja, me ylläpidämme sekä uusinnamme perinteisiä sukupuolirooleja ja sitten me suuntaamme kasvatuksemme sekä myös oman perhe-elämämme sopivaksi ennaltahyväksyttyyn myyttiin sopivaksi. Ja tätä minä kutsun oravanpyöräksi (josta minä haluan hypätä pois, sillä minä haluan päättää itse).
Mies voi olla mies ilman aggressiota
Todellista oman perheensä suojelua ei ole aggression tukema suojelu ulkoista, fyysistä uhkaa vastaan. Todellista suojelua ei ole pelkkä valmius suojelemaan omaa perhettään verbaaliselta hyökkäykseltä, sillä jokainen tietää, miten noiden edessä toimitaan.
Pelkästään aggressioon tukeutuvan suojelun ymmärtäminen ajaa miehen väistämättä umpikujaan ympäristönsä kanssa, sillä me emme nykypäivänä enää tarvitse aggressiota sekä voimaa ollaksemme miehiä. Ja niin on hyvä.
Pojan syntymä teki minusta miehen
Voin kertoa salaisuuden: vasta Lennin synnyttyä voin sanoa alkaneeni olemaan kokonainen ihminen. Minä uskon, että lapsen syntymä avaa ihmisessä sellaisen kokonaisuuden, jota ei ilman lasta edes löytyisi. Kun lapsi syntyy, syntyy myös isässä mies, syntyy uusi ihminen ja kullikeskeinen, voimaan tukeutuva teknisen suorittamisen miehisyys alkaa vaikuttamaan juuri siltä, mitä se onkin: naurettavalta.
Olen lopullisesti ymmärtänyt yhden asian: miehekkäintä miehisyyttä onkin luopua alfaurouden tavoittelemiselta. Alfaurous on epäaitoa ja falskia ja äärimmäisen helppoa. Miehekkäintä miehisyyttä onkin arkinen teko: aikuistuminen, sillä ’olla aikuinen’, on olla vapaa sukupuolirooleista kokonaan:
”Aikuistumisen myötä olen tietenkin saanut runsaasti kokemuksia miehekkyydestä ja maskuliinisesta kulttuurista, siitä on tullut arkipäiväistä. Harrastan ”mieslajeja”, minkä takia vietän aikaa miesporukoissa. Käyn miesten saunailloissa, veneilen ja kalastan, rakennan satunnaisesti, harrastan nyrkkeilyä ja retkeilen. Moni kaverini harrastaa myös metsästystä tai maanpuolustusta ja muita vastaavia umpimiehekkäitä asioita.
Näiden puuhien parissa olen päätynyt uudella tavalla miesten maailmaan – ja alkanut myös pitää siitä yhä enemmän. Pidän maskuliinisesta kulttuurista, koska siitä puuttuu kaikki se jurous ja äijämäisyys, miksi stereotypiat sen usein määrittelevät. Miehet eivät puhu pillusta ja nyrkkitappelusta keskenään tai vertaile muskeleitaan tai viinapäätään. Miehekkyys ei ole lainkaan tunteettomuutta tai kyvyttömyyttä verbaaliseen kanssakäymiseen. Päinvastoin. Miehekkyys ja maskuliinisuus ei enää nykyään ole edes sukupuoleen sidottu asia.
Nyrkkeilysalilla on ringissä mukana nainen, tunnen kaasuttimen säätämiseen perehtyneitä naisia ja kalastavia naisia. Sukupolvemme suurimpia saavutuksia – ja feminismin suuria voittoja – on se, että mihin tahansa miesporukkaan, jossa vietän aikaa, voi lyöttäytyä nainen. Samalla tavalla olen osallistunut naisten balettitunnille ilman kirkumista ja hämmästelyä. Me olemme yksinkertaisesti voittaneet huomattavan määrän niistä esteistä, jotka erottivat sukupuolet toisistaan vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten.”
Lue lisää: Miesten vuoro 2
Ihmiset itse ylläpitävät sukupuolten esteitä ja rajoituksia
Tässä lainauksessa on jotain todella oleellista: sukupuolten esteet ja rajoitukset ovat esteitä ja rajoituksia, joita ihmiset itse ylläpitävät. Jos me määrittelemme ’miehenä’ olemisen tietynlaiseksi, me samalla esineellistämme itsemme sekä naisena olemisen.
Lisäksi ’miehen’ esinneellistävä kunnia tekee miehestä tahdottoman olion, jonka ainoa todellinen päätös on sopia itsensä kanssa, miten toteuttaa sovittua roolia sekä miten sulloo itsensä ’miehen’ myyttiin. Aivan kuin ’olla mies’ olisi jokin luonnonlainomainen kaava, jota toteuttaa saavuttaakseen miehisen täyttymyksensä, sen todellisen miehisen kunnian. Mutta sellaista miehen kunniaa ei ole olemassakaan.
Ja minä olen aina tuntenut vierautta voimakkaaseen miehenä olemisen määrittelyyn, jota minun pitäisi totella ja johon minun pitäisi sopeutua ollakseni ’Oikea Mies’. Silti minä elin ’miehenä’, sillä en uskaltanut muutakaan.
”Se, mikä käsitetään länsimaiseksi sivistykseksi, on paljolti se välimatka, jonka olemme tehneet luonnonkansoihin. Hännikäinen tuntuu epäsuorasti väittävän, että vain luonnonkansoilla miehekkyys voi ilmetä siinä kahlitsemattomassa vapaudessa, mikä olisi sukupuolellemme terveydeksi – vähän samaan tapaan kuin Pentti Linkola puolustaa 1950-luvun teollista maatalousyhteiskuntaa ainoana oikeana onnellisena elämänmallina. Molemmat edustavat utopioineen lyhytnäköistä eskapismia.”
Lue lisää: Miesten vuoro 2
Isäni oli perinteinen mies – eikä hän koskaan ollut lapsilleen läsnä
Oma isänikin oli perinteinen ’mies’. Hän oli mies, joka ei puhunut. Hän kävi töissä. Hän puuhasteli autojen kanssa. Hän korjasi kaiken, mikä meni rikki. Hän oli oikeastaan melkoinen taikuri, sillä hän pystyi käsillään tekemään uskomattomia asioita ja hän sai minkä tahansa materian elämään, liikkumaan ja hän sai annettua materialle sielun.
Mutta ei hän koskaan ollut läsnä. Kun hän tuli töistä kotiin, piti olla hiljaa, sillä ’hän tarvitsi rauhaa’. Kun hän oli rauhoittunut, hän meni tekemään niitä taikojaan. Hän aina kertoi, miten miehen täytyy pitää perheestään huolta ja tuoda ruoka pöytään.
Ja kyllä hän sen teki. Hän teki sen uskomattomalla tarmolla, eikä hän siitä tinkinyt, sillä se oli miehen kunnia tuoda leipä pöytään.
Mutta minä olisin joskus toivonut, että oma isä olisi töistä tultuaan tehnyt kanssani hiekkakakun. Tai ajanut kanssani traktorilla. Tai ottanut syliin ja rutistanut. Mutta näitä hän ei tehnyt, sillä ’mies’ ei tee niin. Eikä minua lohduta tieto siitä muiden kertomana, miten isäni oli minun sekä kaksoisveljeni syntyessä itkenyt itsekin kuin pieni vauva. Minua olisi lohduttanut se, että hän olisi sen joskus kertonut minulle ihan itse.
On helppo paeta ulkoisen huolenpidon taakse teeskentelemään hyvää isää
Kun ’mies’ ajattelee perheensä suojelun ja huolenpidon tarkoittavan sitä, että käy töissä, ostaa ruokaa ja korjaa auton, niin se on petosta. On helppo paeta ulkoisten velvollisuuksien ja ulkoisen huolenpidon taakse ja teeskennellä hyvää isää.
Mutta lapselle ulkoinen huolenpito ei ole oleellisinta, vaan sitä on jokin ihan muu. Sillä kun tulet töistäsi kotiin, ei lapsi halua tietää, mikä on pankkitilisi tilanne. Hän haluaa katsoa sinua silmiin, tulla syliin, jutella, ajaa traktorilla, saada sinulta kahta tärkeintä asiaa koko maailmassa: aikaa sekä läsnäoloa.
Minä ymmärrän nyt hyvin, miksi minun on ollut helppoa olla erossa isästäni 15 vuotta. Ei hän koskaan ollut ’isä’, vaan hän oli ’mies’. Hän ei ollut koskaan läsnä, sillä hänellä oli niin helvetillinen kiire ja paine olla ’mies’.
Ja tämä on minusta surullista ja surullisinta tämä on siksi, että minulla ei ole häntä edes ikävä.
Perinteisen miehisyyden tuleekin olla kriisissä
Miehisyydestä puhuttaessa on hyväksyttävä se tosiasia, että on olemassa vain menneisyyteen kurottava konstruktio, joka tukeutuu edellisten sukupolvien kokemuksiin ja arvoihin ja joka sitten pyrkii määrittelemään nykyhetken miehen niiden raamien rajoihin.
Siihen on syynsä, miksi tällainen menneisyyden ’miehisyys’ on kriisissä. Sen tuleekin olla kriisissä, sillä maailma muuttuu, eikä miehisyys ole luonnonlaki, joten menneisyyden traditioihin hirttäytyvä miehisyys on väistämättä konfliktissa alati muuttuvan maailman kanssa.
Ja tässä on ’miehisyyden kriisin’ ydin: se on erään mieskuvan kriisiä suhteessa todellisuuteen. Se ei siis ole ’oikean’ miehisyyden kriisiä, sillä sellaista ei ole edes olemassa.
Niille, joiden oma mieskuva, miehisyys ja miehinen kunnia törmäävät nykyhetkeen, ovat itse kriisissä tekemänsä valinnan vuoksi: he uskoivat annetun mieskuvan olevan miehenä olemisen tapa ja muoto. Nämä kriisiytyneet miehet toteuttivat miehisyyden myyttiä, joka ei ole miehessä sisäänrakennettu, vaan se on laatikko, johon ’mies’ itseään tunki ja joka ei tähän maailmaan enää sopinutkaan.
Ratkaisu? On epävarmuudesta huolimatta tultava omaksi itseksemme
Ainoa ratkaisu pois umpikujasta ei ole syyllistää maailmaa ja ympäristöä siitä, että oma miehen myytti ei enää sovi tähän aikaan, vaan on hyväksyttävä se, että jokaisen miehen ja jokaisen ihmisen pitää tulla siksi, joka on ja on siedettävä se epävarmuus, joka tästä syntyy. Tämä on hyvin yksinkertaista ja siksi juuri niin äärimmäisen vaikeaa: me olemme kliseisen vastuussa itsestämme. Me olemme niin loputtoman vastuussa itsestämme, että se pelottaa meitä ja juuri siksi me niin helposti sorrumme annettuihin rooleihin ja myytteihin eläen niitä, emmekä enää itse päätä, mitä on olla mies, mitä on olla ihminen, mitä on olla oma itsensä.
Miettikääpä hetki, kumpi on hurjempaa: unohtaa valmiit roolit, hakea niiden oikeutus menneisyyden traditioista vai määritellä oma olemisensa tapa ja muoto täysin itse eläen avoimessa vuorovaikutussuhteessa ympäristönsä kanssa?
Sinä valitset – miten suojelet lastasi?
Oleellista on pohtia, että miten sinä suojelet lastasi, kun hän pelkää mörköjä? Sanomalla, että:”No vittu mä vedän mörköjä turpaan, saatana”? Miten sinä suojelet pientä poikaasi yksinäisyyden tunteelta? Sanomalla, että: ”No mitäs oot tollane hajuvesillä läträävä homo, rupee pelaa jääkiekkoo”. Miten sinä suojelet perhettäsi siltä, että heitä ei pelottaisi elämä itse?
Se todellinen suojelu vaatii eniten rohkeutta olla läsnä ja tarvittaessa kertoa pojalleen täysin ilman taustatietoja, että miksi niitä peikkoja ei tarvitse pelätä ja että miten ne peikot oikeasti ovat ihan kilttejä tai miten unien mörkö rauhoittuu, kun sitä silittää hiuksista. Se todellinen suojelu vaatii sitä, että luotat toiseen ja annat toisen luottaa sinuun. Se todellinen suojelu vaatii sitä, että perheesi voi luottaa sinun olevan aina heidän puolellaan. Ilman aggressiota. Ilman voimaa. Aina. Ehdoitta.
Me kaikki tarvitsemme syliä, anteeksiantoa ja kasvamista
Sillä miten sinä uskallat elää ympäristössä, jossa ei voi olla oma itsensä ja luottaa tämän olevan mahdollista? Et mitenkään. Se paras suojelu syntyy siitä, että luo ympäristön, jossa voi luottaa siihen, että pahankin virheen tai epäonnistumisen sattuessa voi kömpiä viereen, voi tulla syliin, pyytää anteeksi ja kasvaa.
Me kaikki tarvitsemme tätä: syliä, anteeksiantoa sekä kasvamista.
Se todellinen suojelu syntyy siitä, että sinä tunget sen kätesi siihen sontaan, kun vaihdat vaippaa ja peset levinneet ulosteet lapsesi selästä.
Se todellinen suojelu syntyy siitä, että nielet väsymyksesi ja pysyt rauhallisena, vaikka se aamupuuro tippuu jälleen lattialle.
Se todellinen suojelu syntyy siitä, että annat vaimosi itkeä, kun häntä väsyttää. Se todellinen suojelu syntyy siitä, että mörköä pelätessään pieni poikasi voi tulla syliisi luottaen siihen, että siitä ei joudu ikinä pois.
Se todellinen suojelu syntyy siitä, että jaksat aamulla tarhaan lähtiessänne pojallesi selittää, miksi sitä pitsaa ei saanut aamupalaksi.
Minäkin piilotin itseni miehiseen mössöön
Tämä on, jumalauta, niin rajua suojelua, että en minä ihmettele, miten jotkut pakenevat sitä falskin alfauroksen rooliinsa ja uskottelevat itselleen olevansa miehekkyyden upeinta ilmenevää, sillä tässä tosielämän suojeluksessa ei aggressiolla tai voimalla tee yhtään mitään. Tämä on niin hurjaa suojelua, että minä olin itsekin varma, etten lapsia ikinä halua ja piilotin epävarmuuteni miehiseen mössöön, jossa sanoin aina lapsien olevan ärsyttäviä vinkujia, jotka estävät ihmistä löytämästä tosiolemustaan, estävät minua olemasta alfauros, joka viileän kylmällä älyllään sekä fyysisellä voimallaan ottaa juuri sen naisen, jonka haluaa. Tai tarvittaessa vaikka useamman kerrallaan, mutta tärkeintä olivat voima sekä tietenkin kulli.
Jokainen voi tehdä myös päätöksen, että se vanhan tradition mies on se minun tapani olla mies, se on täysin oikeutettua, mutta maailman velvollisuus ei ole mukautua siihen. Meidän väistämätön velvollisuutemme on meidän oma vapautemme luoda itsestämme se, joka me olemme. Ja se on se todellinen, miehinen kunnia, se on se todellinen ihmisen kunnia.
Ei, tuo ei ole pelkästään äidin hommia – ja nyt aion siivota
”Missä lapsen äiti on? Eikö tuo ole lapsen äidin hommia.”
Vastaus kysymykseen: ei ole. Se on yhtälailla myös minun hommani, sillä niin minä olen päättänyt, ihan itse.
Nyt minä menen siivouskaapille, otan imurin ja siivoan odottaessani perhettäni saapuvaksi kotiin. Teen ruuan, pyyhin pölyt, täytän astianpesukoneen. Olen mies, sillä tämä on minun elämäni ja olen isä, sillä se on minun valintani ja minun kunniani.
Ja minä toivon, että viimeisellä vuoteellani Lenni on vieressäni ja kertoo, miten hän on onnellinen, että häntä ei ole koskaan pelottanut, sillä hänellä on isä.
Teksti on julkaistu alun perin Jorin Ääntä, perkele! -blogissa 22.2.2015.
Lue Jorin aiemmin Vau.fi:ssä julkaistut tekstit:
1. No, onneksi lapsella on kaikki hyvin
2. Syntyi poika – ja alkoi matka kohti sitä, mitä en vielä tunne
3. Kaksi viikkoa vanha poika ja tissin autuus
4. Minä olen aina inhonnut lapsia
5. Älkää kasvako, pienet pojat
