Monet vanhemmat kokevat, että heidän elämänsä on merkityksellinen juuri vanhemmuuden kautta. Näin koen itsekin ja esitin tämän ajatuksen ystävälleni, jolla ei ole vielä lapsia. Mutta pystyykö tätä merkitystä kuvaamaan sanoin?
Viimeksi päivitetty 24.4.2014
Lapset ovat meille vanhemmille erityisen merkityksellisiä. Onko mahdollista kuvata tätä merkitystä sanoin ihmiselle, jolla ei vielä ole lapsia?
Elämässä on paljon merkityksellisiä asioita. Ihmissuhteet ja työ tekevät monen ihmisen elämästä mielekästä. Voinko sanoa, että lapset ovat kaksi kertaa merkityksellisempiä kuin vaikkapa puoliso? Ovatko lapset neljä kertaa merkityksellisempiä kuin työ?
Mutta entä jos ihminen menettää työn? Antavatko silloin lapset ja puoliso riittävästi merkitystä elämään? Entäpä saako lasten avulla elämään helpommin merkitystä kuin vaikkapa työn kautta? Vanhemmuudesta kun ei voi saada potkuja.
Yrityksessäni ei ollut päätä eikä häntää. Merkitykset eivät suinkaan ole verrattavissa eikä laskettavissa. Jokainen merkitys on omansa ja jo yhden merkityksen – esimerkiksi työn – menettäminen voi romahduttaa elämän, vaikka muita merkityksellisiä asioita jäisi jäljelle.
Uskallan kuitenkin väittää, että lasten elämiimme tuoma merkitys on erityislaatuista. Saattohoitolääkäri Juha Hänninen kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että kuolevat eivät halua puhua työuristaan. He puhuvat maailmankatsomuksistaan ja harrastuksistaan ja tietenkin perheistään.
Mistä tämä merkitys oikein syntyy? Toki me kaikki rakastamme lapsiamme, joten voimmeko sanoa lasten luovan merkitystä elämäämme rakkautemme vuoksi? Näin voi varmasti sanoa, mutta onko asia näin yksinkertainen? Rakastammehan puolisoitammekin. Myös ystävät ovat meille rakkaita. Emme silti toistele, kuinka puoliso ja ystävät luovat syvää merkitystä meidän elämiimme.
Lasten luomassa merkityksessä on vielä jotain muuta, jotain sellaista, joka vaatii syvällistä selvitystä.
Lue myös: Onko synnytys ihme?
Geneettinen pakkomielle
Olemme olentoja, joiden biologia suorastaan vaatii meitä lisääntymään. Onkin esitetty, että lisääntyminen on ihmiselle biologinen imperatiivi, luonnon määrittelemä pakkomielle.
Seksuaalinen halu on ilmeisen vahva juuri ihmisillä. Siinä missä monet lajit tyytyvät sekstailemaan ainoastaan ”rykimäaikana”, biologiamme saa meidät harrastamaan seksiä jokaisena vuodenaikana.
Sanotaan, että koko kulttuurimme on tämän saman lisääntymisvietin läpäisemää. Ostamme tavaroita, koska seksuaalisesti viehättävät ihmiset mainostavat niitä. Pukeudumme niin, että toinen sukupuoli viehtyisi meihin. Katsomme elokuvia, joissa mies ja nainen tuntevat seksuaalista vetoa toisiaan kohtaan. Kaikki nämä kulttuuriset monumentit rakentuvat lopulta lisääntymisviettimme varaan.
Ihmisen lisääntymisvietti näyttää ylittävän jopa järjen. Ihmisiä on nimittäin jo 7,3 miljardia. Järki sanoo, että meitä on liikaa, että jokaisen lisääntyjän pitäisi iskeä korkki pippeliinsä ja pimppiinsä ja hillitä haluaan luoda jälkeläisiä. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ihmiskunta paisuu edelleen kuin pullataikina.
Pidämmekö lapsia niin merkityksellisenä, että olemme valmiit uhraamaan koko planeettamme, jotta voimme toteuttaa luonnon meille langettamaa lisääntymisviettiä?
Kun sanon, että lapset luovat syvää merkitystä elämääni, väite tietenkin perustuu sille tosiasialle, että minut on ohjelmoitu tuottamaan jälkikasvua, mutta itse merkitys ei kuitenkaan ole sama kuin lisääntymisvietti. Tällainen ajattelu törmää välittömästi ongelmiin.
Esimerkiksi hyvä seksielämä on hyvin merkityksellinen parisuhteen hyvinvoinnille. Tämä merkitys on tietenkin täysin toinen kuin lasten luoma merkitys, eikä niillä ole muuta yhteistä kuin sama kasvualusta.
Jos lasten elämääni luoma merkitys olisi sama asia kuin lisääntymisviettini, elämäni olisi sitä merkityksellisempi mitä enemmän lapsia minulla olisi. Näin ei kuitenkaan ole. Suuri lapsikatras tekisi todennäköisesti muutenkin kiireisestä elämästäni helvettiä. Merkitys laimenisi, koska minulla ei olisi aikaa lapsilleni.
Lue myös: Äiti, olet koukussa vauvan tuoksuun
Ripaus kuolemattomuutta?
Ihmiset kuolevat. Kun näemme tulevaisuuteen kurkottavan sukupolvien ketjun, kuolevaisuus ei kirpaise yhtä viiltävästi. Onko siis lasten merkitys antaa meidän maistaa kuolemattomuutta?
Näin ajatteli Platon. Hänen mukaansa rakkaus antaa ihmisille kuolemattomuuden. Lapset ja esimerkiksi filosofiset tekstit syntyvät rakkaudesta ja niiden kautta ihmisen elämä jatkuu kuoleman jälkeen.
Sama ajatus tulee esille myös Maya-intiaanien Popol Vuh -tarinassa. Tarinan mukaan pahojen herrojen mestaaman sankarin Hun-Hunahpun pää ripustettiin pullokurpitsapuuhun. Puu ei koskaan aikaisemmin ollut kantanut hedelmää, mutta kun Hun-Hunahpun pää roikkui puussa, puu puhkesi kukkaan.
Vaikka pahat herrat julistivat puun hedelmät kielletyiksi, yhden herran nuori tytär, Ixquic halusi maistaa hedelmiä. Silloin Hun-Hunahpun kallo heräsi eloon ja sylkäisi Ixquicin kädelle. Sylki teki neidon raskaaksi.
”Viisas mies tai puhuja ei häviä kuoltuaan, hän ei katoa, vaan jatkuu tyttärissä ja pojissa, joille hän on antanut elämän. Tein saman sinulle. Nouse siis maan pinnalle, ettet kuolisi. Luota minun sanaani, että näin on”, Hun Hunahpu sanoo tarussa Ixquicille hedelmöitettyään hänet syljellään.
On totta, että lapset tuovat elämäämme jatkuvuuden tunteen. Harvat lapset kuitenkaan jatkavat elämäntyötämme kuten Hun-Hunahpun sankarilliset kaksospojat, jotka lopulta päihittivät isänsä mestaajat. Nykypäivänä lienee tyypillistä, etteivät lapset ole laisinkaan kiinnostuneita samoista asioista kuin vanhempansa.
On myös toinen ongelma.
Ovatko lapset merkityksellisiä ainoastaan siksi, että me vanhemmat voimme kokea jatkuvuutta ja kuolemattomuutta? Eikö silloin lasten merkitys olisi hyvin välineellistä? On vielä kysyttävä, mikä on lasten merkitys sellaisenaan.
Lue myös: Kymmenen totuutta vanhemmuudesta
Ikiaikainen tehtävä
Tiedetoimittaja Jani Kaaro maalailee kolumnissaan, ettei kulttuurimme tarjoa kovinkaan kummoisia merkityksiä ihmisten elämiin.
”Ihmiset tarvitsevat hyveitä, joita viljellä; ihanteita, joita tavoitella, ja roolin, jonka täyttää parhaalla kyvyllään. Jos kulttuuri on heittänyt ne pois pesuveden mukana, jäljelle jää henkinen kodittomuus”, Kaaro kirjoittaa.
Sen sijaan että eläisimme ihmislaumassa, jonka jäsenet olisivat merkityksellisissä tehtävissä lauman hyvinvoinnin kannalta, elämme kulttuurissa, joka tarjoaa jäsenilleen hyvin eriarvoisia talouteen sidottuja tehtäviä ja merkityksiä.
Verrataanpa nykykulttuuria muinaisiin metsästäjä-keräilijäkulttuureihin. Yksinkertaisemmassa kulttuurissa jokainen ihminen sai merkityksellisiä tehtäviä osakseen. Poimitko marjoja? Olet tärkeä osa yhteisöä. Käytkö metsällä? Olet korvaamaton.
Työtehtävämme ja asemamme yhteiskunnassa saattaa tuntua ahdistavalta, sillä yhteiskuntamme arvioi näitä tehtäviä talouden kautta. Yksikään työ ei ole arvokasta sellaisenaan, vaan kaikelle on laitettu hintalappu. Näin ei ole lasten hoivaamisen ja kasvatuksen kanssa. Vanhemmuus on rooli, jonka voin ottaa, jonka yhteisö tunnistaa, mutta joka ei minun kokemusmaailmassani palaa taloudelliseksi tai välineelliseksi kysymykseksi.
Lapset eivät ainoastaan ole olemassa. Niitä pitää hoivata ja kasvattaa. Ihmislapsi ei pärjää ilman vanhempiensa huolellista ja rakastavaa yhdessäoloa. Usein juuri tämä yhdessäolo koetaan merkitykselliseksi.
Kun leikin lapsen kanssa, kun hoivaan vauvaa, kun teen asioita ainoastaan lasten hyvinvoinnin takia, olen mukana ihmisille ikiaikaisessa tehtävässä. Kasvatusta ja hoivaa on ollut silloin, kun ihmiskunta otti ensimmäisiä askelia ja näitä tehtäviä tehdään niin pitkään kuin ihmisiä on maailmassa. Otan roolin, jolla on aina ollut merkitystä niin yksittäisen ihmisen kuin myös koko yhteisön kannalta.
Jos vanhemmuudelle yritetään laittaa hintalappu, me raivostumme. Syy siihen on ilmeinen. Vanhemmuuden arvon hinnoittelu syö harvinaista aluetta elämästämme. Se on juuri alue, joka luo merkitystä elämäämme itsessään. Tässä on juuri jutun juju. Kuten 7-vuotias poikani sanoo:
”Lapset ovat tärkeitä vanhemmille, koska ne ovat niiden lapsia.”
