Viimeksi päivitetty 12.10.2011
Useimmat lapset rakastavat eläimiä. Tämä on tosiasia. Jos asia olisi toisin, lelu- ja elokuvateollisuus käyttäisi jotain muuta kuin eläimiä omina piirroshahmoinaan ja maskotteinaan. Lapsilla on myös eläinleluja, joihin lapset samastuvat vahvasti. Elämme kuitenkin maailmassa, jossa eläinten syöminen on yleisempää kuin koskaan aikaisemmin.
Kasvissyönnillä pilalle?
Vanhemmat syöttävät lihaa lapsilleen, sillä he pelkäävät lasten menevän pilalle, jos he eivät saa lihaproteiinia päivittäin. (Tämä väite on kumottu Kasviksilla kasvatettu -jutussa.) Lihan syöttäminen lapsille ei kuitenkaan ole pelkästään ravitsemukseen liittyvä seikka. Siihen liittyy oleellisesti lapsen kehittyvä moraali.
Lapsen on vaikea nähdä lautasella lötköttävän lihan yhteyttä niihin samoihin eläimiin, joita hän on käynyt ihailemassa kotieläinpihalla tai vaikkapa sukulaisten maatilalla. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin ymmärtää asian todellisen laidan.
Lue myös: Kenen ruokavalio on epäterveellisin? Vertailussa liha- sokeri- ja vegaaniperhe
Merestä ja maalta lautaselle
Oma poikani havahtui ihmettelemään ruoan alkuperää noin kolmevuotiaana. Hän mietti, onko hänen lautasellaan oleva kalapala voinut todella uida. Miten on ylipäätänsä mahdollista, että eloton ruoka-aines on oikeasti elänyt? Tämä asia vaati häneltä kuukausien ajattelutyön. Moraalista ongelmaa kalansyömisestä ei hänelle tullut. Liekö vedessä asuva kala ollut liian outo samastumiskohde niin pienelle lapselle?
Vaikka poika suostuu syömään kalaa, hän ei kestä ajatusta varsinkaan porojen syömisestä. Emme syö poroja, mutta poikani kuuli luonto-ohjelmasta, että poroja tarhataan sen vuoksi että niitä tapetaan ja syödään. Tieto sai poikani itkemään.
Lue myös: Sokeri ja lohduttaminen – vaarallinen yhdistelmä
Joskus lapsi valitsee itse
Pienillä lapsilla voi olla vielä radikaalimpia reaktioita lihansyöntiä kohtaan. Ystäväni lapsi lopetti viisivuotiaana oma-aloitteisesti sianlihan syömisen. Lapselle näytettiin pahaa aavistamatta Vaahteramäen Eemeli -elokuvaa. Tarinassa kerrotaan possuressusta, jota lihotetaan joulukinkuksi. Eemeli säälii possua ja yrittää säästää possun juoksuttamalla ja laihduttamalla sitä.
Tämän tarinan jälkeen ystäväni lapsi ei ole enää suostunut syömään sikaa. Nyttemmin hän on alkanut karsastaa myös kanaa. Lapsi ei voi ymmärtää, miten ihmiset voivat syödä eläviä lintuja.
Äiti on sallinut lapsen tehdä nämä eettiset valinnat lihansyönnin suhteen. Päättäväinen vanhempi olisi tietysti voinut jyrätä lapsen mielipiteen. Sanotaanhan tämän päivän psykologisessa jargonissa, että aikuisen kuuluu määrätä, jotta lapsi voi kokea olonsa turvalliseksi.
Entä etiikka ja moraali?
Synnytti vanhempien pakkovalta sitten minkälaista turvaa tahansa, pitää asiaa ajatella myös moraalin kehityksen kannalta. Miten lapsen moraali kehittyy, jos hänen oma orastava omatuntonsa tallotaan jalkoihin jollain banaalilla retoriikalla, kuten ”aina ihmiset ovat syöneet lihaa”, tai ”eläimetkin syövät toisiaan – c’est la vie, sellaista se elämä vaan on, lapsirukka”.
Oma äitini tainnutti lihansyöntikritiikkini aikoinaan yllä mainitulla retoriikalla. Tiedän myös että äitini on itse itkenyt teurastettavien lehmien perään. Hänen äitinsä on kuitenkin pitänyt huolen siitä, että tytär erottaa tunteensa tuotantoeläimistä.
Antiikin radikaalit vegaanit
Mikä mieli tällaisessa lasten luonnollisten tunteiden tallomisessa oikein on?
Antiikin kreikkalainen radikaali kasvissyöjä ja ajattelija Plutarkhos piti eläinten syömistä muusta kuin välttämättömyydestä merkkinä kulttuurin turmeltuneisuudesta. Eläinten syöminen nimittäin raaistaa ja hämmentää ihmisen sielun.
Lue myös: Ruokatottumukset luodaan kotona
Syödään Pärsky, Mansikki ja Petteri
Lasten kulttuuri on täynnä sympaattisia eläinhahmoja. Lapset myös leikkivät olevansa eläimiä. Monilla lapsilla on myös tärkeitä eläinunileluja. Eläimiä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa. Varsinkin tuotantoeläimet ovat usein suloisia ja samalla täysin ihmisten armoilla.
Sikäli kun lapsia kehotetaan sekä rakastamaan että syömään eläimiä, on mietittävä Plutarkhosin väitettä. Onko mahdollista, että kahteen suuntaan repivä kulttuurimme vaikuttaa lapsiin hämmentävästi? Voiko lihansyönti jopa raaistaa lapsen sielun kuten Plutarkhos ajatteli? Nämä kysymykset ovat hauraita ja helposti sivuutettavia, mutta ne leijuvat silti ilmassa kärynneen jauhelihan katkun tavoin.
Jarkko Uro on Vau.fi:n toimittaja.
