Neuvolakortti, tuo suorituselämän portti. "Rasti asianomaiseen ruutuun, kun kehitysaste on saavutettu", kortissa komennetaan. Rastitusintoilua ruotii kolumnissaan toimittaja Hanna Brockman.
Viimeksi päivitetty 11.10.2011
Neuvolakortti on vinkeä vihkonen. Jokaisella neuvolakäynnillä terveydenhoitajatäti tarinoi lapsosesta vuolaita kehuja ja liimaa kylkeen kiiltävän kirahvitarran. Sitten voidaan soittaa mummolle ja läväyttää facebook-statukseen, että meidän kersa se on hurjan taitava ja hykerryttävän suloinen. Tässä kortissa katsokaas lukee niin.
Mutta on siellä muutakin kuin sööttiä höpöttelyä. Viimeisellä sivulla nimittäin jyrähtää: pahviin painettuna seisoo kehityksen seurantataulukko. Rasti asianomaiseen ruutuun, kun kehitysaste on saavutettu, komentaa taulukko napakasti, huutomerkki vain puuttuu. Nyt ei lässytetä, nyt puhutaan asiaa. Miten on, tarttuuko esineisiin? Kääntyykö? Nouseeko istumaan? Joko on pinsettiote hallussa? Varmuuden vuoksi taulukkoon on merkitty tummennetulla normaalialue, jonka sisään rastit on toivottavaa saada kauniin nousevaan muodostelmaan.
Ilmiselvä suorittajaäidin ”to do” -lista siis. Päivät vauvan kanssa kotona kököttävä äiti odottaa kärsimättömänä, milloin paikallaan pötköttävä käärö antaa aihetta kaivaa kuulakärkikynän esille rastitusta varten. Kai se nyt kohta oppii? Eikö vieläkään? Miksei se edes käänny? Työelämässä rivakasti eteneviin projekteihin ja selviin deadlineihin tottunutta saattaa järkyttää, että Projekti Jälkikasvu ei välttämättä toimikaan näpsäkän nousujohteisesti ja tarjoa mainittavaa tulosta projektipäällikön innokkaasta tsemppauksesta huolimatta. Päivät ja viikot saattavat soljua peräjälkeen ilman mitään rastitettavaa. Tunnen eräänkin äidin, joka oli repiä hiuksensa hermostuksesta, kun lapsi ei osoittanut juuri minkäänlaista mielenkiintoa liikkumiseen vielä puolivuotiaanakaan. Vatsalleen kääntymisen deadline kun on kypsässä kuuden kuukauden iässä. Syvälle on suoritusyhteiskunta meihin oppinsa iskostanut, kun vauvankaan kanssa ei saa olla rauhassa. Itseltään. Ja neuvolakortilta.
Vertaillessani kahden lapseni neuvolakortteja tein jännittävän havainnon. Rastiruudukko on vaivihkaa levinnyt kattavammaksi. Esikoisemme neuvolakortissa seurataan vain ensimmäisen reilun vuoden kehitystä, mutta kuopuksemme kortissa ruudukko jatkuu peräti kouluikään. Kun simppelimmät motoriikan ja puheen valmiudet ovat jo peruskauraa, aletaan tarkastella ihmisenalun matkaa kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Toiselta vuodelta alkaen syynin alla ovat muun muassa toiminnan suunnitelmallisuus, puheen äännevirheettömyys, viivalla kävely ja mikä tärkeintä: hiihtotaidot. Järviset siis jalkaan ja artikulaatioharjoitusta kehiin, niin saadaan rasteja ruutuun. Tahdissa, mars!
Aika jämptiä, sanoisin. Jopa hilpeää. Missä muualla tarkkaillaan koko lapsiväestön seurantamenetelmin kersojen kyvykkyyttä hiihtää? Ai niin, ei varmaan missään, neuvolahan on ainutlaatuinen suomalainen keksintö. Suomalaiselle tarkkailumentaliteetille on mahdoton ajatus, että lapsen kehitystä seurattaisiin ihan vain vanhempien fiilispohjalta. Että oppii kun oppii, mitäs sitä turhia kyttäämään, kyllä ne kaikki jo kaksivuotiaina viimeistään kävelevät. Ei, ei. Pahimmassa tapauksessahan voisi käydä niin, että ne 5-8 yhden jalan hyppyä tulisivatkin vaadittua myöhemmin. Tai kouluun mennessä olisi vielä soraärrä ja piirustuksissa pääjalkaisia. Tai että lapsi ei osaisi hiihtää eikä edes luistella. Ai kamala.
Mutta toisaalta. Kun kerran on seurannan makuun päästy, niin samaan syssyyn voitaisiin ulottaa neuvolakorttiseuranta koko elämän mittaiseksi. Miksi suotta lopettaa jo kouluiässä, kun aikuisiälläkin olisi niin paljon olennaisia virstanpylväitä, jotka tunnollisesti suorittamalla saisi kerättyä komean Kunnon Elämän rastirivin. Koulutus ja tutkinto, rasti! Vakituinen työsuhde, rasti! Parisuhde ja naimisiin, rasti! Omistusasunto, rasti! Lapsi ja toinenkin, rasti rasti! Bonusrasteja saisi esimiesasemasta, hartiapankilla rakennetusta omakotitalosta, luottamustoimista ja aktiivisista seniorivuosista. Ja kaikki nämä luonnollisesti normaalikehitystaulukkoon kronologisesti sovitettuna.
Loppuun tunnustus: olen toipuva rastittajaäiti. Esikoisen vauvavuosi kului vahdatessa, mitä se osaa ja varsinkin mitä ei. Nyt toisen lapsen kanssa yritän ottaa rennommin. Rastiruudukot piiloon, eletään tässä ja nyt. Vaikka ei se aina ole niin helppoa. Kun kuopus otti ja kääntyi vatsalleen edistyksellisen aikaisin, olin oitis kynä ojossa ruksimassa kääntymisrastia ja leuhkimassa kaikille kuinka meillä jo osataan. Hups. Ja totta puhuen esikoisen tuleva neljävuotisneuvolakin vähän jännittää. Osaako napero kaiken vaadittavan? Päiväkodista kun tuli jo mainintaa turhan löperöstä kynäotteesta.
