Samantha-bloggarin Junnu-vauva on päättänyt, että nukahtaminen ei ole yhtään kivaa. Lopulta eivät auta kuin järeät keinot. Niistä järein on Frederik.
Viimeksi päivitetty 16.11.2012
En saisi missään tapauksessa valittaa, sillä rakas Junnuni on jo pitemmän aikaa herännyt vain kerran yössä tankkaamaan masunsa pinkeäksi maidosta, mutta nyt voisin vaikka haljeta riemusta, sillä tämän uniriippuvaisen äidin psyykettä on hellitty jo kolmen yön verran katkeamattomilla yöunilla.
Olen koputtanut kaikki kämpän puupinnat lommoille toivoessani tämän kehityssuunnan olevan jatkuva. Kyllä tätä ikiomaa kermapersettä vain hellii ja kovasti. Tokikin herään omia aikojani vähintään kerran yössä tekemään tarkistuskierroksen tai laittamaan tutin takaisin kohdehenkilön suukkuluukkuun, mutta tällainen omaehtoinen herääminen on aivan eriasia kuin tanssiminen minimiehen pillin tahtiin.
Ensimmäisten kahden yön jälkeen heräsin aivan paniikissa aamulla ja ruoskin itseni henkisesti pillunpäreiksi, sillä olin aivan varma että olin nukkunut huudosta huolimatta. Pienen tuumaustauon jälkeen totesin, ettei se ole mahdollista vaan Junnu on kuin onkin nukkunut koko yön yhtäsoittoa!
Vastapainoksi luonnollisesti itse nukkumaanmenosta on tullut täysimittainen sota. Päivällä opitut uudet hienot liikkeet kun tuntuvat jatkuvan myös umpiväsyneenä eikä pään viskomiselta ja jalkojen tömistelyltä oikein uni tule.
Sen lisäksi nukkumaan mennessä pitää itkeä kurkku suorana riippumatta siitä, tapahtuuko nukutus vaunuihin, omaan sänkyyn, hätätilanteessa äidin kainaloon tai ihan minne vaan. Unissaan tapahtuvat itkemiset ovat onneksi jo loppuneet, ne meinasivat repiä sydämeni aivan halki kun ajattelin, että näkeekö pikkuinen painajaisia vai mikä kumma on.
Nukutussotatantereella kaikki keinot ovat sallittuja – tänään lauloin pikkuhepun unten maille. Hassua, vaikka pystyn hoilaamaan satoja ellen tuhansia biisejä mukana ja muistan sanat, ilman taustamusiikkia ei mieleen tullut kuin kertosäkeitä. Eikä ainuttakaan lastenlaulua niiden kovasta renkuttamisesta huolimatta, joten vetäisin sitten sekalaisen biisikimaran, joka sisälsi pätkiä pophiteistä vuosilta 1999-2012, alkaen Frederikistä Maija Vilkkumaahan, Neljään Ruusuun ja PMMP:hen ja niin edelleen..
Ilmeisesti epävireinen ulosantini, johon taisi lipsahtaa muutamia kirosanojakin väliin, huvitti Junnua kovasti. Silmät pienesti sikkuralla oli pakko nauraa kikattaa aina parhaimmissa kohdissa. Vartin jälkeen epätoivoinen esitykseni kuitenkin teki tehtävänsä ja Junnu siirtyi seuraamaan konsertteja Höyhensaarille.
Pyrin kyllä siihen, ettei tästä tule tapaa. En vain yksinkertaisesti kehtaa paljastaa piileviä Idols- kykyjäni edes isimiehen kuulleen ja jos nukkuminen jää nyt roikkumaan näistä tarjoamistani musikaalisista spektaakkeleista myös yleisön ollessa paikalla, tulee se nukkumaanmeno olemaan myös helvetin kiukustuttavaa ja veemäistä myös äidille. Joku herkkähipiäinen ulkopuolinen saataisi jopa soittaa lastensuojeluun moisesta rääkkäämisestä, mutta onneksi Suomi on vapaa maa ja laulaahan se variskin.
Mutta, kermapersemamma ei siltikään voisi olla tippaakaan vähemmän onnellinen, vaikka joutuisikin jatkossa aina lauluu luikuttamaan pari kipaletta silloin tällöin. Öisin on helvatun kiva nukkua -hakataan sitä puuta yhä edelleen- ja pikkuhiljaa tapahtuvan kiinteisiin totuttelun seurauksena paskavaipparalli on helpottunut siinä määrin, ettei kaveri ole ollut enää kainaloitaan myöten paskassa jätösten koostumuksen hieman muututtua.
Kerrassaan ihanata.
Samantha rakastui päätäpahkaa ekalla vilkaisulla, paksuuntui vahingossa, räjähti kesällä 2012 ja nyt pyörittää pientä perhettä, johon kuuluu tavismutsi itse, Mussu ja Junnu. Miten tässä näin kävi ja miten tässä vielä käy?
Teksti on julkaistu alun peri Samanthan Läpäläpämaa-blogissa 14.11.2012 otsikolla Do re mi so – nuku!
