"Vaikka kuinka järjellä tiedän, ettei kyse ole tahallisesta kiusanteosta, eivät tunteeni tunnu tätä ymmärtävän. Kun nukahtaminen venyy tai lapsi herää liian aikaisin, eikä yrityksistä huolimatta nukahda, alan tiuskia. Rumasti", Vaun bloggaaja ReginaVeritas tunnustaa.
Viimeksi päivitetty 9.9.2015
Äitinä olen yllättänyt itseni kärsivällisyydelläni. Lapsi kiljuu kaupassa? Ei haittaa. Kestän senkin, että ruoka ei maistu. Pukemistaistelu ei saa hampaita kiristymään. Uhmaan suhtaudun tyynesti.
Mutta kun lapsi ei nuku, se pääsee ihon alle. Sitä en kestä.
En tiedä, mikä siinä on. Ymmärränhän minä, ettei alle 1,5v lapsi vielä kykene kiusallaan valvomaan. Tiedän, etten itsekään nukkuisi jos tuntuisi, että kakka on tulossa, mutta ei kuitenkaan tule. Tajuan, että joskus vain käy liian kierroksilla nukahtaakseen helposti. Kesäaamut ovat niin valoisia, ettei ole ihme, jos herää liian aikaisin. Ja silti jokainen kerta, kun esikoinen ei nukahda, herää kesken unien tai liian aikaisin aamulla, tuntuu että pääni poksahtaa!
Kun lapsi ei nukahda tai herää nukahdettuaan tunnin päästä valvomaan, vie se omaa aikaani. Kun lapsi herää yöllä valvomaan tai aamulla liian aikaisin, olen käsittämättömän väsynyt. En vain kestä sitä.
Yleensähän nämä unirytmin häiriöt vielä toistuvat useampana päivänä peräkkäin. Ne ovat ikään kuin seurausta toisistaan. Ensin lapsi ei saa kakattua ja valvoo siksi. Seuraavana päivänä on väsykiukku, ja syö siksi huonosti. Syöttäminen kiukuttaa, kun lapsi haluaisi tietysti syödä ihan itse. Ruokakin on tietysti väärää.
Nälkäisenä ei tietenkään nuku hyvin, tai sitten lapsi herää julmetun aikaisin syömään. Ja koska esikoinen on hyvin rytminen lapsi ja tarvitsee kiinteän rytminsä, ei sekään toimi, että yrittää paikata huonosti nukuttua yötä päiväunien avulla. Ne nyt taatusti kostautuvat illalla nukkumaanmeno aikaan! Tosin niin kyllä kostautuu se väsykiukkukin…
Oman ajan menetys, väsymys. Ei niistä kukaan nauti. Itselle taitaa kuitenkin pahinta olla se, etten kestä lapsen valvomista. Häpeän, kun kiukustun moisesta. Kiukustun pienelle viattomalle lapselle, joka aivan varmasti nukkuisi, jos voisi!
Pohjimmiltaan tässä on kyse minun vajavuuksistani ja kyvyttömyyestäni kestää niitä.
Vaikka kuinka järjellä tiedän, ettei kyse ole tahallisesta kiusanteosta, eivät tunteeni tunnu tätä ymmärtävän. Kun nukahtaminen venyy tai lapsi herää liian aikaisin, eikä yrityksistä huolimatta nukahda, alan tiuskia. Rumasti. Ja sitten ahdistun tiuskimisestani, stressaan ja olen niin kireä, ettei nukuttamisesta taatusti tule mitään. Kuka sitä nyt haluaisikaan nukahtaa kiukusta kihisevän ihmisen viereen?
Pahinta on se, kun joskus minun täytyy poistua pihalle kihisemään kiukkua, ja tyttö huutaa silloin aivan paniikissa. Huutaa, vaikka ei tarvitse jäädä yksin, vaan isi on siinä turvana ja sylinä. Silloin tunnen itseni aivan totaaliseksi hirviöksi. Kuinka voinkaan huudattaa omaa lastani?
Yleensä häiriöt unirytmissä loppuvat siihen, kun itse luovun jo toivosta enää ikinä saada unirytmiä takaisin kohdilleen. Niin käy aina. Ja aina silti pelkään, ettei rytmi enää koskaan korjaannu!
Ehkä tämäkin joskus helpottaa. Nyt en ole enää pitkään aikaan tarvinnut ”jäähyjä” ulkona. Mutta tietenkin, kohta näitä heräilijöitä on kaksi!
Tärkeintä minulle olisi nyt muistaa, että pohjimmiltaan tässä on kyse minun vajavuuksistani ja kyvyttömyyestäni kestää niitä.
Teksti on julkaistu alun perin ReginaVeritaksen Avautumisvaihe-blogissa 15.6.2015.
