Taru Hallikainen menetti toisen identtisistä kaksosistaan jo raskaana ollessaan. "Tunnen yhtä aikaa kiitollisuutta ja kaipuuta esikoispojistani, joista toisen sain luokseni, mutta toisen menetin."
Viimeksi päivitetty 27.8.2013
Oli vuoden 2009 syksy, kun Taru huomasi olevansa raskaana. Ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa Taru koki puolisonsa kanssa yllätyksen: kohdussa majailikin yhden sijaan kaksi lasta. Taru valmistautui elämään identtisten kaksospoikien äitinä ja odotti innolla esikoistensa näkemistä.
”Olin aivan rakastunut pieniin ihmisiin kohdussani, jotka ultrakuvissa potkivat, söivät nyrkkiä ja halailivat toisiaan”, Taru muistelee alkuraskauttaan.
Seuraava uutinen ei kuitenkaan ollut yhtä iloinen. Raskaudessa oli ilmennyt ongelmia.
Taru sai kuulla potevansa monikkoraskauksissa esiintyvää oireyhtymää TTTS:ää (Twin to Twin syndrome). Oireyhtymän vuoksi kaksosten jakama istukka alkoi jakaa verta epätasaisesti, jolloin toinen pojista sai liikaa ja toinen liian vähän verta.
Koska tila uhkasi molempien lasten henkeä, päädyttiin 23. raskausviikolla tekemään toimenpide, jossa Tarun istukkaa käsiteltiin. Taru tiesi, että toimenpiteeseen sisältyi riskejä, mutta muita vaihtoehtoja lasten pelastamiseksi ei ollut.
”Toimenpiteen jälkeisenä aamuna näimme ultrassa, että toisen lapsen vointi oli alkanut kohentua, mutta Toivoksi nimeämämme lapsen sydän ei enää lyönyt”, Taru kertoo.
Riskialtis toimenpide oli osoittautunut kohtalokkaaksi toiselle pojista. Taru kantoi silti kohdussaan molempia kaksosia vielä 12 viikkoa, aina suunniteltuun sektioon asti. Viikot täyttyivät ultraäänitutkimuksista, sydänäänien kuuntelusta ja hautajaisjärjestelyistä.
”Pelkäsin elävän lapseni puolesta. Toivon kuoleman jälkeen mietin monta kuukautta, miten elävän ihmisen sydän voi toimia ja lyödä kaiken aikaa. Miten se on kerta kaikkiaan mahdollista? Elämä on ihme”, Taru sanoo.
Lue myös: Miksi kohtu hylkää sikiön?
Surusta syntyi kirja
Taru joutui aloittamaan surutyön jo raskausaikana. Hän purki ajatuksiaan kirjoittamalla vertaispalstalle. Pian synnytyksen jälkeen Taru alkoi kirjoittaa tapahtuneesta myös blogia. Näiden tekstien pohjalta syntyi kirja Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä.
”Kirja on autenttinen suruprosessin kuvaus. En ole enää itsekään kaikista asioista samaa mieltä. Kun ihminen on kriisin tai surun keskellä, hän näkee maailman eri tavoin kuin muut”, Taru kertoo.
Vaikka Taru itse sai paljon tukea ja ymmärrystä raskaassa tilanteessa, hän tietää, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Erityisesti monikkolapsen menettäneiden vanhempien kohtaaminen voi olla kanssaihmisille vaikeaa.
”Ihmisten voi olla vaikea ymmärtää sitä ilon ja surun yhtäaikaista läsnäoloa, jonka elävän ja kuolleen lapsen saaminen aiheuttaa. Muille voi olla vaativaa kohdata sureva henkilö, kun ei oikein tiedä mitä sanoa ja miten vai pitäisikö vain olla hiljaa”, Taru sanoo.
Taru huomasi lapsensa menetyksen jälkeen, että tietoa lapsen menettämisestä kohtuun ja yksin kaksosuudesta oli tarjolla hyvin niukasti. Tämä oli yksi syy kirjan kirjoittamiselle. Taru toivoo kirjasta olevan tukea muille saman kokeneille, mutta myös ihmisille, jotka kohtaavat lapsensa menettäneitä vanhempia.
”Toivon että kirja antaa ymmärrystä siitä, miten syvästä asiasta on kyse ja miten kokonaisvaltaisesti kokemus määrittää menetyksen jälkeistä elämää. On elämä ennen ja jälkeen menetyksen.”
Taru uskoo, että lapsen kautta kuolee osa vanhempien tulevaisuutta riippumatta siitä, missä vaiheessa elämäänsä lapsi menehtyy.
”Menetystä ei pienennä se, että lapsia syntyy yhtä aikaa useampi. Uskon kuitenkin, että elävän monikkolapsen mukanaan tuoma ilo ja onni auttavat menetyksestä toipumisessa”, Taru toteaa.
Lue myös: Elämän vaikein koettelemus
Kipu on osa kokonaista elämää
”Oman lapsen menettäminen ravistelee ja repii sydänjuuria myöten riekaleiksi”, Taru kuvailee tuntemuksiaan Toivon kuoleman jälkeen.
Silti kipeätkin tunteet on hyväksyttävä osaksi elämää.
”Kokonainen ja hyvä elämä syntyy mielestäni tunteiden kokemisen ja niiden kohtaamisen kautta. Suru ei katoa koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään.”
Kipeät muistot palasivat Tarun mieleen aiemmin päivittäin, mutta nyt kolme vuotta tapahtuneen jälkeen suru on hellittänyt otettaan.
”Tapahtuman hyväksymistä on helpottanut Toivon näkeminen ja hyvästeleminen synnytyksen jälkeen. Myös läheisten vahva myötätunto ja tuki on auttanut eteenpäin. Itselleni iso apu toipumisessa on ollut asioiden jakaminen vertaisten kanssa”, Taru kertoo.
Menetystä ei silti voi pyyhkiä pois. Toivon kuolemasta syntyneet haavat aukesivat, kun Taru sai kuulla odottavansa taas identtisiä kaksosia. Jälleen nähtiin viitteitä TTTS:stä ja Taru ehti jo pelätä pahinta.
Perhe selvisi kuitenkin säikähdyksellä ja molemmat lapset syntyivät terveinä. Aiempi menetys varjosti silti edelleen uutta onnea.
”Kun näin kaksosten halailevan vauvoina toisiaan, tunsin surua siitä, että esikoisemme oli menettänyt kaksosveljensä, eikä hän voinut halailla samoin omaa kaksostaan. Alku oli todella raastavaa, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen suru on hälventynyt jälleen taka-alalle”, Taru sanoo.
Myös juhlapäivät nostattavat esiin ristiriitaisia tunteita. Erityisesti äitienpäivä ja esikoispoikien syntymäpäivä ovat Tarulle sekä syvän ilon että surun päiviä.
”Tunnen yhtä aikaa kiitollisuutta ja kaipuuta esikoispojistani, joista toisen sain luokseni, ja toisen menetin. Toivo elää mukana ajatuksissa ja muistoissa. Vaikka muistoja on vähän niitä kuitenkin on”, Taru sanoo.
Lue myös: Kohtukuolema: Lapseni syntyi kuolleena
Kaksonen läpi elämän
Taru on perustanut sivuston www.yksinkaksonen.fi, jossa hän jakaa tietoa ja järjestää vertaistukitoimintaa kaksosensa menettäneille vanhemmille ja yksin jääneille kaksosille.
”Yksin kaksonen -toiminta sai sysäyksen siitä, että kaipasin itselleni ja perheelleni täsmävertaistukea ja sellaista ei Suomessa aiemmin ollut. Toiminta on pääosin netin keskustelufoorumilla ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa ajatusten ja kokemusten jakamista. Olemme myös järjestäneet toiminnan perustamisesta lähtien joka vuosi vertaistapaamisen Jyväskylässä”, Taru kertoo.
Taru on tutustunut sivustonsa kautta moniin sisaruksensa menettäneisiin ja jo aikuiseksi kasvaneisiin kaksosiin. Hänen kokemuksensa mukaan monet yksin jääneet kaksoset ovat epätietoisia tapahtuneen syistä. Tarun mielestä sisaruksen menettämistä ei pitäisi salailla. Omalle pojalleen Taru ei kuitenkaan ole vielä kertonut tapahtuneesta paljoakaan.
”Emme ole salanneet asiaa pojaltamme, mutta emme ole tuoneet sitä erityisesti esillekään. Odotamme, että hän alkaa itse kysellä asiasta ja pyrimme kertomaan hänelle ikätason mukaisesti menehtyneestä kaksosveljestä. Jokin aavistus hänellä kuitenkin vaikuttaisi jo olevan, että on olemassa jotakin, jota ei olekaan.”
Yksin jääneiden kaksosten jakamat kokemukset ovat vahvistaneet Tarun uskoa siihen, että kaksosuus on osa ihmistä, joka ei häviä toisen osapuolen menehtyessä. Vaikka Toivo ei ole enää fyysisesti läsnä perheen elämässä, hän on edelleen kaksosparin toinen osapuoli.
”Esikoispoikamme köllöttelivät kohdussa lomittain, toisissaan kiinni ja söivät toistensa nyrkkejä ennen toisen pojan kuolemaa. Tähän maailmaan esikoisemme syntyi yksin, mutta ei hän ole yksönen. Hän on yksin kaksonen”, Taru sanoo.
Kirja: Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä. Kirja pohjautuu Taru Hallikaisen omakohtaiseen kokemukseen kaksoslapsensa menetyksestä. Kirja sisältää myös faktatietoa ja asiantuntijalausuntoja kohtukuolemista, keskenmenoista ja surusta. Kustantaja Basam Books.
Kuva: Juha-Pekka Maaninen
